Tuo vanha oppinut, jonka nimi oli Martin, lähti siis Candiden mukana Bordeaux'hon. Kumpikin olivat he paljon nähneet ja paljon kärsineet; ja vaikka heidän laivansa olisi pitänyt purjehtia Surinamista Hyväntoivon niemen ympäri Japaniin, niin olisi heille kuitenkin riittänyt koko matkaksi keskustelemista tämän maailman henkisestä ja aineellisesta kurjuudesta.
Kuitenkin oli Candide siinä suhteessa Martinia onnellisempi, että hän yhä vielä toivoi saavansa nähdä neiti Kunigundan, jota vastoin Martinilla ei ollut minkäänlaisia toivoja; lisäksi oli Candidella kultaa ja timantteja. Ja vaikka hän olikin kadottanut sata suurta, maailman suurimmilla aarteilla kuormitettua punalammasta ja vaikkakin hänen sydäntään yhä vielä kaiverteli tuon hollantilaisen kipparin konnamaisuus, niin kuitenkin hän aina, kun hän ajatteli sitä mitä hänellä vielä oli jälellä taskuissaan tai puhui Kunigundasta, ja etenkin hyvän aterian jälkeen, oli taipuvainen kallistumaan Panglossin järjestelmään päin.
— Mutta te, herra Martin, sanoi hän oppineelle, mitä te ajattelette kaikesta tästä? Mikä on teidän mielipiteenne aineellisesta ja henkisestä pahasta?
— Herra Candide, vastasi Martin, papit ovat syyttäneet minua socinianiksi, mutta asian laita on todellisuudessa niin, että olen manikealainen. [Manikeismi, Manin (216-276) Persiassa perustama uskontojärjestelmä, joka on kokonaan perustettu dualismille, hyvän ja pahan periaatteelle.]
— Te laskette leikkiä, sanoi Candide, eihän maailmassa enää ole manikealaisia.
— Minä olen, sanoi Martin. Minä en voi sille mitään, en voi ajatella toisin.
— Teillä on silloin piru nahassanne, sanoi Candide.
— Pirulla on niin paljon tekemistä tässä maailmassa, että hän voi kyllä yhtä hyvin olla minun ruumiissani kuin kaikkialla muuallakin. Mutta täytyypä minun muuten tunnustaa teille, että kun silmäilen tätä palloa, tai oikeammin sanoen tätä murua maailman avaruudessa, jota nimitämme maaksi, niin tuntuu minusta kyllä siltä, kuin olisi Jumala hyljännyt sen jonkun pahansuopaisen hengen käsiin, lukuunottamatta tietysti Eldoradoa. En ole koskaan nähnyt mitään kaupunkia, joka ei tahtoisi hävittää naapurikaupunkiaan, en koskaan ainoatakaan perhettä, joka ei toivottelisi onnettomuutta ja perikatoa jollekin toiselle. Kaikkialla heikot vihaavat mahtavia, joiden edessä he kuitenkin matelevat, ja mahtavat puolestaan kohtelevat heitä niinkuin karjaa, josta saadaan villaa ja lihaa. On olemassa kokonainen miljoona rykmentteihin järjestettyjä murhaajia, jotka lakkaamatta vaeltavat toisesta Europan kulmasta toiseen ja jotka ryöstävät ja tappavat oikein sääntöperäisesti ansaitakseen leipänsä tällä ammatilla, jota pidetään kaikkein kunniakkaimpana. Ja niissäkin kaupungeissa, jotka näennäisesti nauttivat rauhaa ja joissa taiteet kukoistavat, kalvaa ihmisiä ainainen kateus ja riita, levoton pyrkimys ja elämän murhe ja kaikenlainen kurjuus, moninaisempi vielä kuin jossakin piiritetyssä kaupungissa. Salaiset murheet ovat vielä julmempia kuin yleinen ja yhteinen onnettomuus. Lyhyesti sanoen, olen niin paljon nähnyt ja kokenut, että minusta vähitellen on tullut manikealainen.
— Kaikkialla on sentään hyvääkin, vastasi Candide.
— Paljon mahdollista, sanoi Martin, mutta minä en sitä ainakaan ole koskaan nähnyt.