— Rouva paroonitar von Thunder-ten-Tronckh oli paljon kohteliaampi, huomautti Candide.
Sillä välin oli apotti lähestynyt markiisitarta ja kuiskannut jotakin hänen korvaansa. Tämä nousi nyt puolittain ja soi Candidelle suosiollisen hymyilyn, Martinia hän myös tervehti alentuvan armollisella päänliikkeellä. Hän toimitti Candidelle istuimen ja kortit. Ja kahdessa pelissä hän ehti jo hävitä viisikymmentä tuhatta frangia. Senjälkeen syötiin hyvin ilomieliset illalliset ja kaikki ihmettelivät sitä, ettei Candide vähääkään murehtinut häviötään. Ja lakeijat sanoivat toisilleen lakeija-kielellään:
— Se mahtaa olla joku englantilainen lordi.
Ilta kului sitten tavalliseen parisilaiseen tapaan. Ensin ei kukaan puhunut mitään, sitten syntyi sellainen puheensorina, ettei voinut erottaa ainoatakaan sanaa; siinä oli sukkeluuksia, joista useimmat olivat mauttomia ja typeriä, vääriä uutisia, järjettömiä jaarituksia, vähän politiikkaa ja paljon panettelua; uusin kirjallisuuskin joutui keskustelun alaiseksi.
— Oletteko lukeneet, kysyi périgordilainen apotti, teologian tohtori hra Gauchat'n uutta romaania? [Gauchat julkaisi huonon teoksen Lettres sur quelques écrits de ce temps, joka hankki hänelle hyvin tuottavan viran.]
— Minä olen lukenut, vastasi eräs vieraista, mutta en jaksanut lukea loppuun. Onhan meillä hävyttömiä kirjoitelmia paljonkin, mutta kaikki yhteensä eivät edes vedä vertoja teologian tohtori Gauchat'n hävyttömyydelle. Minä olen niin kyllästynyt huonon kirjallisuuden tulvaan, että olen epätoivoissani ruvennut pelaamaan uhkapeliä.
— Ja mitä sanotte arkki diakoni Trublet'n teoksesta Kirjoitelmia eri aloilta? kysyi apotti. [Trublet (1697-1770), tunnettu esteettinen arvostelija, oli hyökännyt myös Voltairen Henriaden kimppuun.]
— Oh! tuo kuolettavan ikävä herra, sanoi rouva de Parolignac. Miten suurella mahtiponnella hän puhuu asioista, jotka koko maailma tietää! Miten pitkästi ja perinpohjaisesti hän selittelee sellaista, joka ei ole edes parin sanan arvoista! Miten hengettömästi hän käyttelee toisten henkevyyttä ja miten tyystin hän turmelee sen, minkä hän ensin varastaa! Miten vastenmielisesti hän vaikuttaa minuun! Mutta se vaikutus saakin nyt olla lopussa. Pari sivua olen kyllä lukenut arkkidiakonia, mutta en lue häneltä enää riviäkään elämän ijässäni.
Eräs oppinut ja hienosti sivistynyt mies, joka myös istui pöydässä, yhtyi täydelleen markiisittaren mielipiteeseen.
Sitten ruvettiin puhumaan tragedioista. Emäntä kysyi, mistä se johtui, että oli sellaisia murhenäytelmiä, jotka kyllä menivät jonkun kerran teatterissa, mutta joita oli mahdoton lukea. Tuo äskeinen älyniekka selitti hyvin taitavasti, kuinka joku näytelmäkappale vallan hyvin saattoi olla jossakin määrin huvittava ja kuitenkin melkein kokonaan arvoton; hän todisti lyhyesti ja terävästi, kuinka ei suinkaan riittänyt, että näytelmässä oli pari tavallista romaanitilannetta, jotka aina kiehtovat katsojia, vaan kuinka tekijän ennenkaikkea tuli olla uusi ja omaperäinen, olematta silti teeskennelty, useimmiten ylevä ja aina luonnollinen, suuri ihmissydänten tuntija ja ilmituoja, suuri runoilija ainoankaan näytelmän henkilön silti saamatta näyttää runolliselta, miten hänen tuli hallita mestarillisesti kieltä, puhua sitä puhtaasti, katkeamattomalla sulosointuisuudella, muodon sentään koskaan pääsemättä määräämään sisältöä.