Sensijaan ojensi vuoteessa lepäävä nainen ulos paksun, palleroisen käden, jota Candide kauan aikaa huuhteli kyynelillään ja jonka hän sitten täytti timanteilla jättäen vielä lisäksi tuolille täysinäisen kultasäkin.
Kesken kaikkea astui äkkiä sisälle eräs oikeudenpalvelija mukanaan périgordilainen apotti ja joukko aseellisia miehiä.
— Nämä ovat siis ne kaksi epäilyksenalaista muukalaista? sanoi hän.
Ja viivyttelemättä hän otatti heidät kiinni ja antoi vartioilleen määräyksen viedä heidät vankilaan.
— Eldoradossa ei vain näin kohdeltu matkustajia, sanoi Candide.
— Minusta on tullut vain yhä enemmän manikealainen, sanoi Martin.
— Mutta, hyvä herra, minne aiotte viedä meidät? kysyi Candide.
— Paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota, vastasi oikeudenpalvelija.
Martin, joka pian oli saanut takaisin tavallisen kylmäverisyytensä, käsitti nyt, että nainen, joka esiintyi Kunigundana, ei ollutkaan Kunigunda, vaan petollinen seikkailijatar, hra périgordilainen apotti samaten petkuttaja, joka oli rientänyt käyttämään väärin Candiden viatonta luottamusta ja oikeudenpalvelija samanlainen onnenonkija, josta helposti saattoi päästä irti.
Sensijaan että Candide siis olisi antautunut pitkään oikeudenkäyntiin, hän noudatti Martinin neuvoa ja tarjosi oikeudenpalvelijalle kolmea pientä timanttia, joista kukin oli noin kolmen tuhannen pistolin arvoinen, sillä hän halusi yhä kärsimättömästi päästä näkemään oikeaa Kunigundaa.