— En ole koskaan saanut sellaisia, vastasi Candide. Voitte itsekin ymmärtää miksi: tultuani ensin linnasta rakkauteni tähden pois potkituksi, en tietystikään voinut hänelle kirjoittaa, heti senjälkeen sain kuulla, että hän oli kuollut, sitten taaskin löysin hänet ja kadotin jälleen yhtä arvaamattomasti, nyt olen tosin lähettänyt pikalähetin hänen luokseen aina kahdentuhannen viiden sadan penikulman päähän ja odotan häneltä vastausta.
Apotti kuunteli tarkkaavaisesti ja näytti miettiväiseltä. Hetken kuluttua hän erosi molemmista muukalaisista hyvästeltyään heidät ensin mitä hellimmästi.
Seuraavana aamuna sai Candide heti herätessään näin kuuluvan kirjeen:
"Hyvä herra, minun kallis rakastajani! Jo viikon ajan olen maannut sairaana tässä samassa kaupungissa ja nyt juuri sain kuulla, että tekin olette täällä. Rientäisin heti syliinne, jos vain voisin liikkua. Bordeaux'ssa sain tietää, että olitte tullut sen kautta. Jätin sinne uskollisen Cacambon ja muorin, joiden pian pitäisi tulla jälessä. Buenos-Ayreksen kuvernööri on vienyt minulta kaikki, mutta teidän sydämenne on toki kuitenkin minulla vielä jälellä. Tulkaa pian luokseni, teidän läsnäolonne on antava minulle uutta elämänvoimaa, ellen kuole siihen paikkaan ilosta."
Tämä ihana ja odottamaton kirje saattoi Candiden aivan kuvaamattoman riemun valtaan ja toiselta puolen oli tieto rakkaan Kunigundan sairaudesta musertaa hänen sydämensä. Näiden kahden tunteen välillä vaappuen hän kokosi nopeasti kultansa ja timanttinsa ja lähti Martinin kanssa siihen hotelliin, jossa nti Kunigunda asui.
Hän astui sisälle mielenliikutuksesta väristen. Hänen sydämensä tykytti aivan haljetakseen ja hänen äänensä tukahtui nyyhkytyksiin. Hän tahtoi vetää auki vuoteen uutimet ja pyysi tuomaan valoa.
— Herra varjelkoon, sanoi piika, valo tappaisi hänet!
Ja samassa veti hän jälleen tiukasti kiinni esiripun.
— Rakas Kunigundani, sanoi Candide itkien, kuinka on laitanne? Jos ette saa nähdä minua, niin puhukaa minulle edes jotakin.
— Hän ei voi puhua, sanoi piika.