— Käyköön sen asian kuinka hyvänsä, sanoi Candide, mutta yksi seikka minua ainakin lohduttaa: olen nimittäin tullut huomaamaan, että usein kohtaa ihmisiä, joita ei enää koskaan luullut näkevänsä. Ja koska löysin jälleen punaisen lampaanikin ja Paquetten, on hyvin mahdollista, että myöskin vielä löydän Kunigundan.
— Minäkin toivon hartaasti, sanoi Martin, että vielä kerran tulisitte onnelliseksi hänen kanssaan, mutta epäilen sitä kuitenkin vahvasti.
— Olette hyvin kova, sanoi Candide.
— Olen nähnyt elämää, vastasi Martin.
— Mutta katsokaahan noita gondoolinkuljettajia, hekin vain laulavat lakkaamatta.
— Ette ole nähnyt, millaisia he ovat kotonaan, kun heillä on vaimot ja kakarat ympärillään. Doogilla on surunsa, gondolierillä samoin. Totta kyllä on, että gondolierin kohtalo itse asiassa on doogin kohtaloa parempi, mutta luulen kuitenkin, että ero heidän välillään on niin mitätön, että sitä ei kannata ottaa huomioon.
— Olen kuullut puhuttavan, sanoi Candide, eräästä senaattori
Pococurantesta, joka asuu tuossa kauniissa palatsissa Brentan
varrella ja joka on hyvän vieraanvarainen muukalaisia kohtaan.
Väitetään, että hänellä ei koskaan ole ollut minkäänlaisia huolia.
— Tahtoisinpa tosiaan nähdä niin harvinaiseen lajiin kuuluvan olennon, sanoi Martin.
Candide lähetti heti kysymään signor Pococurantelta, ottaisiko tämä vastaan heidät seuraavana päivänä.