— Ah, herra, vastasi Paquette, sekin on juuri yksi tämän ammatin kirouksia. Eilen eräs upseeri varasti kaikki rahani ja lisäksi vielä sain häneltä selkääni ja tänään minun täytyy näyttää iloiselta miellyttääkseni erästä munkkia.
Candide ei tahtonut enää kuulla enempää. Hän tunnusti Martinin olevan oikeassa.
Kaikki neljä istuutuivat sitten pöytään. — Ateria kului hyvin hupaisesti ja lopuksi kävi keskustelu jo melko tuttavalliseksi.
— Isäni, sanoi Candide munkille, te näytätte minusta kadehdittavan onnelliselta mieheltä; terveyden ruusut kukoistavat kasvoillanne, koko ulkomuotonne todistaa hyvinvointia, teillä on sangen kaunis tyttö hupinanne ja te näytätte olevan hyvin tyytyväinen asemaanne ja säätyynne.
— Hitto vieköön, sanoi veli Giroflée, jos minusta riippuisi, niin makaisivat kaikki teatinimunkit meren pohjassa. Satoja kertoja olen ollut vähällä sytyttää luostarin tuleen ja mennä Turkin uskoon. Vanhempani pakottivat minut, kun olin viidentoistavuotias, ryömimään tähän inhoittavaan kaapuun, jotta kirottu vanhempi veljeni, johon Jumalan tuli iskeköön, saisi enemmän omaisuutta. Kateus, epäsopu ja helvetillinen meno vallitsee luostarin muurien sisällä. Tosin olen muutamalla huonolla saarnalla ansainnut vähän rahaa, josta priori aina varastaa puolet. Loput käytän tyttöihin. Mutta aina kun iltasin palaan luostariin, tekee mieleni lyödä pääni murskaksi makuukammion seinään. Ja kaikki muut munkit ovat samassa kadotuksessa.
Martin kääntyi Candiden puoleen tyynesti niinkuin tavallisesti:
— No, sanoi hän, enkö nyt ole voittanut koko vetoa?
Candide antoi veli Girofléelle tuhatta piasteria ja Paquettelle kaksi tuhatta.
— Nyt he ainakin tulevat onnellisiksi, sanoi hän, siitä annan vaikka pääni pantiksi.
— Sitä en usko, sanoi Martin, te teette heidät näillä piastereilla ehkä vieläkin onnettomammiksi.