Candide, joka oli kasvatettu siihen, ettei mitään saanut itsenäisesti arvostella, oli kovin ihmeissään kuulemansa johdosta. Martin sitävastoin piti Pococuranten katsantotapaa hyvin järkevänä.
— Ah, tuollahan on myös Cicero, huudahti Candide. Siihen suureen mieheen ette suinkaan koskaan kyllästy?
— Minä en lue häntä koskaan, vastasi venezialainen. Mitä se minuun kuuluu, onko hän puolustanut Rabiriusta tai Cluentiusta! Minä saan aivan tarpeekseni niistä oikeusjutuista, joissa itse tuomitsen. Hänen filosofiset teoksensa olisivat minulle oikeastaan soveltuneet paremmin, mutta kun huomasin, että hän epäili kaikkea, tulin siihen johtopäätökseen, että tiesin itsekin kaikista asioista yhtä paljon kuin hän, ja että tietämättömänä osasin varsin hyvin olla ilman kenenkään avustusta.
— Mutta tuossahan on erään tiedeakatemian koottuja teoksia kokonaista kahdeksankymmentä nidettä, huudahti Martin, niiden joukossa voi olla jotakin hyvääkin!
— Voisi olla hyvää, sanoi Pococurante, jos vain yksi ainoakaan kaiken tämän roskan kirjoittajista olisi keksinyt edes niin paljon kuin nuppineulan valmistuksen. Mutta kaikissa näissä kirjoissa on vain pelkkiä järjestelmiä eikä ainoatakaan hyödyllistä asiaa.
— Mutta onpa tuolla paljon näytelmäkappaleita, sanoi Candide, italian-, espanjan- ja ranskankielisiä.
— On, sanoi senaattori, niitä on siinä kaikkiaan kolme tuhatta eikä niiden joukossa ole edes kolmea tusinaa kunnollista. Ja mitä taas noihin saarnakokoelmiin tulee, jotka kaikki yhteensä eivät ole edes yhden ainoan Senecan sivun arvoisia, ja kaikkiin noihin paksuihin teologisiin kirjapakkoihin, niin on itsestään selvää, että en koskaan niitä avaa, en minä eikä kukaan muukaan.
Martin huomasi nyt muutamia hyllyjä, jotka olivat täynnä englantilaisia kirjoja.
— Luulenpa, sanoi hän, että jollekin tasavaltalaiselle nämä vapaasti kirjoitetut teokset tuottaisivat paljon iloa.
— Miksei, vastasi Pococurante, on kaunista kirjoittaa, mitä ajattelee; se on ihmisen erikoisoikeus. Täällä Italiassa kirjoitetaan ainoastaan sellaista, mitä ei ajatella, sillä ne, jotka nykyään asuvat Caesarien ja Antoniusten isänmaassa, eivät uskalla ajatella ainoatakaan ajatusta kysymättä ensin lupaa dominikaanimunkilta. Ja se vapaus, joka innostaa englantilaisia kirjailijoita, olisi kyllä hyvä, ellei intohimo ja puolueellisuus pilaisi kaikkea, mikä tässä kallisarvoisessa vapaudessa on todellakin hyvää.