Candide huomasi Miltonin ja kysyi venezialaiselta, eikö hän tätäkään kirjailijaa pitänyt suurena miehenä.
— Ketä? sanoi Pococurante, tuota barbaariako, joka on varustanut ensimäisen kirjan Genesistä kymmenen kirjaa pitkillä, raskassäkeisillä selityksillä, tuota kaikessa kreikkalaisten jäljittelijääkö, joka on väärentänyt luomistarinan ja joka, sensijaan että Mooses antaa iankaikkisen Olennon luoda maailman sanansa voimalla, panee Messiaksen ottamaan taivaan kaapista suuren kompassin hahmostellakseen työtään! Minäkö panisin mitään arvoa kynänkäyttäjälle, joka on turmellut Tasson helvetin ja saatanan ja joka antaa Luciferin esiintyä milloin sammakon, milloin kääpiön muodossa, ja panee hänet väittelemään teologisista opinkysymyksistä ja esittämään sadat kerrat saman puheen, joka aivan vakavasti jäljittelee Arioston leikillistä tapaa käsitellä tuliaseita ja antaa pirujen ampua kanuunalla taivaassa! En minä eikä kukaan muukaan italialainen ole voinut keksiä mitään huvittavaa noissa surullisen keinotekoisissa kuvitelmissa. Synnin ja Kuoleman avioliitto ja ne kyykäärmeet, jotka synti senjälkeen synnyttää, saavat jokaisen vähänkin hienostuneen ihmisen suorastaan voimaan pahoin ja hänen pitkä kuvauksensa sairashuoneesta voi korkeintaan viehättää jotakin haudankaivajaa. Tämä hämärä, haavemainen ja mauton runoelma joutui yleisen halveksinnan alaiseksi jo syntyessään ja minä suhtaudun siihen aivan samalla lailla kuin Miltonin omat kansalaiset ja aikalaiset. Sitäpaitsi ilmituon ainoastaan oman mielipiteeni enkä välitä rahtuakaan siitä mitä muut asioista ajattelevat.
Candide oli tullut murheelliseksi senaattorin sanoista, sillä hän kunnioitti Homerosta ja suosi jonkun verran myös Miltonia.
— Valitettavasti, kuiskasi hän Martinille, pelkään pahasti, että tuo mies kohtelee myös aivan yliolkaisesti meidän saksalaisia runoilijoitamme.
— Jos niin olisikin laita, niin entä sitten, sanoi Martin.
— Oh, mikä etevä mies, mumisi Candide vielä hampaittensa välistä.
Mikä valtava nero, tämä Pococurante! Mikään ei häntä miellytä.
Tämän kirjallisen yleiskatsauksen jälkeen he menivät alas puutarhaan.
Candide ylisti sen ihanuutta.
— En tiedä mitään niin mautonta kuin tämä, sanoi omistaja. Pelkkää rihkamaa täynnä! Mutta huomisesta alkaen rupean puuhaamaan uutta, jaloviivaisempaa istutusmaata.
Kun nuo molemmat uteliaat olivat sanoneet hyvästit Hänen
Ylhäisyydelleen, sanoi Candide Martinille: