Joskus Candide ja Martin ja Pangloss vielä väittelivät metafysiikasta ja moraalista. Talonsa ikkunoista he näkivät useasti, kuinka sen ohitse liukui laivoja täynnä effendejä, pashoja ja kadeja, joita vietiin maanpakoon Lemnokseen, Mytileneen ja Erzerumiin. He näkivät myös, kuinka sijalle saapui uusia effendejä, uusia pashoja ja uusia kadeja, jotka asettuivat karkoitettujen paikalle ja jotka vuorostaan taas karkoitettiin. Ja he näkivät myös paljon huolellisesti hakattuja päitä, joita kuljetettiin Korkealle Portille. Nämä näyt antoivat uutta vauhtia heidän keskusteluilleen.
Mutta aina silloin kun väittely taukosi, valtasi heidät niin ääretön ikävystyminen ja elämän inho, että muori eräänä päivänä sanoa tokaisi suoraan:
— Enpä tosiaan tiedä, mikä on pahempaa: sekö, että joutuu sata kertaa mustien merirosvojen raiskattavaksi, saa toisen pyllynpuoliskonsa poisleikatuksi, juoksee kujaa bulgarialaisten luona, tulee ruoskituksi ja hirtetyksi autodafeessa, makaa elävänä leikkelypöydällä, soutaa kaleeria, lyhyesti sanoen kokee kaikki ne surkeudet mitä me olemme kokeneet tai sekö, että on täällä eikä tee mitään?
— Sepä onkin tärkeä kysymys, sanoi Candide.
Tämä kysymys herätti heissä jälleen uusia mietelmiä ja Martin etenkin oli sitä mieltä, että ihminen oli luotu elämään joko ainaisen levottomuuden kouristuksissa tai ainaisen ikävystymisen horroksessa. Candide ei oikein voinut yhtyä tähän mielipiteeseen, mutta hän ei myöskään voinut esittää mitään parempaakaan. Pangloss myönsi, että hän aina oli hirvittävästi kärsinyt, mutta että koska hän kerran oli vakiinnuttanut sen mielipiteen, että kaikki maailmassa meni ihailtavan hyvin, pysyi hän siinä edelleenkin, vaikkei enää siihen uskonutkaan.
Tapahtui sitten eräs seikka, joka lopullisestikin tuntui vahvistavan todeksi Martinin inhoittavat periaatteet ja joka oli omiaan tekemään Candiden entistä enemmän epävarmaksi ja viemään Panglossin filosofian kokonaan luisulle pinnalle.
Eräänä päivänä nimittäin he näkivät Paquetten ja veli Girofléen saapuvan heidän maataloonsa mitä kurjimmassa tilassa. He olivat hyvin pian tehneet lopun saamistaan kolmesta tuhannesta piasterista, he olivat eronneet, jälleen sopineet ja riitautuneet taas uudelleen, joutuneet vankeuteen ja karanneet sieltä. Lopuksi oli veli Giroflée mennyt Turkin uskoon. Paquette jatkoi ammattinsa harjoittamista kaikkialla, minne he tulivat, mutta ei ansainnut sillä enää mitään.
— Enkös juuri sanonut sitä, sanoi Martin Candidelle, että lahjarahanne olisivat pian tuhlatut ja saattaisivat heidät vain entistä kurjemmiksi. Teillä itsellänne ja Cacambolla on ollut miljoonia piastereita taskussanne, ettekä te ole ollenkaan sen onnellisempia kuin veli Giroflée ja Paquette.
— Kas vaan, kas vaan, sanoi Pangloss Paquettelle, taivas on siis taas johdattanut teidät luoksemme. Lapsi-raukka, tiedättekö, että olette tullut minulle hyvin kalliiksi, olette maksanut minulle nenänpään, toisen silmän ja toisen korvan. Ja miltä te itse näytätte! Voi, voi, tätä maailmaa!
Tämä uusi tapaus antoi heille entistä enemmän filosofeeraamisen aihetta.