Kardinaali-primas kiiruhti heti tapaamaan Ruotsin kuningasta, jolle hän ei vielä ollut rohjennut esittäytyä. Hän tapasi tämän ruhtinaan Varsovan esikaupungissa Pragassa, mutta ilman niitä juhlamenoja, joita oli noudatettu tasavallan lähettilästen vastaanotossa. Valloittajalla oli yllään karkea siniverkainen ja kullatuilla vaskinapeilla koristettu takki, suuret saappaat jalassa ja käsissä puhvelinnahkaiset, kyynärpäihin ulottuvat hansikkaat, paperoimattomassa huoneessa, jossa olivat läsnä hänen lankonsa Holsteinin herttua, hänen pääministerinsä kreivi Piper ja useita esiupseereja. Kuningas astui jonkun askeleen kardinaalia vastaan; he keskustelivat keskenään seisoalta neljännestunnin ajan, jonka loputtua Kaarle virkkoi ääneen: "Minä en aio myöntää puolalaisille rauhaa, ennenkuin he ovat valinneet uuden kuninkaan." — Kardinaali, joka olikin odottanut tällaista selitystä, saattoi sen heti kaikkien palatinaattien tietoon, tosin samalla vakuuttaen sen olevan itselleen mitä vastenmielisimmän, vaikka muka käsillä oleva hätä pakotti tekemään voittajan mieliksi.
Sen kuultuaan Puolan kuningas havaitsi selvästi, että hänen täytyi joko menettää tai säilyttää valtaistuimensa taistelemalla; hän käyttikin kaikki apukeinonsa tätä suurta ratkaisua varten. Hänen kaikki saksilaiset joukkonsa olivat jo saapuneet Saksin rajoilta; Krakovan palatinaatista, jossa hän vielä oleskeli, kokoontui aatelisto joukoittain tarjoamaan hänelle palvelustaan. Hän rohkaisi itse jokaista näistä aatelismiehistä muistamaan valaansa; he lupasivatkin vuodattaa verensä hänen puolestaan viime pisaraan saakka. Heidän apunsa ja kruunun armeijan nimen kantavien joukkojen vahvistamana hän nyt ensi kertaa lähti mieskohtaisesti Ruotsin kuningasta vastaan. Hän kohtasikin pian Kaarlen, joka juuri marssi Krakovaa kohti.
Molemmat kuninkaat törmäsivät yhteen 13 p:nä heinäkuuta (1702) Klissowin luona laajalla tasangolla, Varsovan ja Krakovan välillä. Augustilla oli lähes kaksikymmentäneljä tuhatta miestä, Kaarle XII:lla vain kaksitoista tuhatta. Taistelun aloitti tykistötuli. Saksilaisten ensimäisestä yhteislaukauksesta sai Holsteinin herttua, nuori, urhoollinen ja hyväavuinen prinssi, joka komensi ruotsalaista ratsuväkeä, tykinkuulan lonkkaansa. Kuningas kysyi, oliko hän kuollut, mihin vastattiin myöntävästi; hän ei sanonut siihen mitään, mutta muutamia kyyneliä vuoti hänen silmistään. Hetkiseksi hän peitti käsillään kasvonsa, mutta sitten hän kannusti äkkiä ratsunsa täyteen laukkaan ja syöksyi kaartinsa etunenässä vihollisten keskelle.
Puolan kuningas teki kaikki, mitä voitiinkin odottaa kruunustaan taistelevalta ruhtinaalta. Hän johti itse kolmasti joukkonsa hyökkäykseen, mutta taisteli ainoastaan saksilaistensa avulla. Puolalaiset, jotka olivat hänen oikeana siipenään, pakenivat kaikki jo taistelun alussa, toiset pelosta, toiset ilkeydestä. Kaarle XII:n mieskohtainen kunto osoitti etevämmyytensä; hän sai täydellisen voiton: vihollisen leiri, liput, tykistö ja Augustin sotakassa joutuivat hänen käsiinsä. Hän ei viipynyt kauan taistelukentällä,[15] vaan marssi suoraan Krakovaa kohti, ajaen edellään pakenevaa Puolan kuningasta takaa.
Krakovan porvarit olivat kyllin rohkeita sulkemaan voittajalta porttinsa, mutta hän mursi ne. Varusväki ei uskaltanut ampua yhtään laukausta; se ajettiin kepeillä ja ruoskaniskuilla linnaan saakka, jonne kuningas tunkeutui yhdessä heidän kanssaan. Yksi ainoa tykistöupseeri rohkeni valmistautua laukaisemaan tykkiä, mutta kuningas ryntäsi hänen luokseen ja tempasi häneltä sytyttimen. Linnan päällikkö heittäytyi kuninkaan jalkoihin. Kolme ruotsalaista rykmenttiä majoitettiin porvarien luo, ja kaupungille määrättiin sadantuhannen riikintaalerin pakkovero.
Kun kaupungin kuvernööriksi nimitetty kreivi Stenbock sai kuulla, että Puolan kuningasten hautoihin, jotka ovat Krakovan P. Nikolauksen kirkossa, oli muka kätketty aarteita, käski hän avata ne. Mutta sieltä löydettiin vain kirkoille kuuluvia kulta- ja hopeakoristuksia. Osa niistä otettiin, ja Kaarle XII lähetti itse yhden kultaisen kalkin eräälle Ruotsin kirkolle, mikä seikka olisi saattanut kiihoittaa häntä vastaan Puolan katoliset, jollei olisi niin kovin pelätty hänen voittoisia aseitaan.
Kaarle lähti Krakovasta lujasti päättäneenä hellittämättä ahdistaa kuningas Augustia. Muutaman penikulman päässä kaupungista hänen hevosensa kaatui, jolloin häneltä katkesi toinen sääri. Hänet täytyi viedä takaisin Krakovaan, missä hän sai olla kuusi viikkoa kirurgien käsiteltävänä. Tämä sattuma antoi Augustille hengähdyslomaa. Hän levitytti heti Puolaan ja Saksan valtakuntaan huhun, että Kaarle XII oli kuollut ratsulta putoamisensa seurauksista. Tämä väärä uutinen, jota vähän aikaa uskottiin, aiheutti kaikkialla mielissä hämmästystä ja epävarmuutta.
August kokosi tänä lyhyenä väliaikana ensin Marienburgiin, sitten Lubliniin kaikki valtakunnan säädyt, jotka jo oli kutsuttu koolle Sandomiriin. Tungos olikin suuri; vain jotkut palatinaatit kieltäytyivät lähettämästä edustajia. Hän voittikin jälleen puolelleen miltei kaikkien sydämet runsailla lahjoilla, lupauksilla ja sillä ystävällisyydellä, joka on tarpeellinen rajattomille kuninkaille, jotta heitä rakastettaisiin, ja vaalikuninkaille, jotta he pysyisivät vallassa.
Valtiopäivät pääsivät pian selville siitä, että uutinen Ruotsin kuninkaan kuolemasta oli väärä; mutta tuo suuri kokous oli jo ennättänyt saada asianomaisen sysäyksen, ja niinpä se antautuikin uuden mielijohteen valtaan: kaikki jäsenet vannoivat pysyvänsä uskollisina hallitsijalleen — niin alttiita moiset kokoukset ovat mielenmuutoksille! Itse kardinaali-primas oli yhä olevinansa kuningas Augustin miehiä ja saapui valtiopäiville Lubliniin. Hän suuteli kuninkaan kättä eikä suinkaan kieltäytynyt muiden lailla vannomasta valaa. Tässä valassa vannottiin, — ettei oltu ryhdytty eikä ryhdyttäisi mihinkään Augustia vastaan. Kuningas vapautti kardinaalin valan alkuosasta, ja niinpä kardinaali punastuen vannoikin vain loppupuolen. Tuloksena valtiopäivistä oli päätös, että Puolan tasavalta panisi omalla kustannuksellaan pystyyn viisikymmentuhantisen armeijan hallitsijansa käytettäväksi, ja että ruotsalaisille annettaisiin kuuden viikon aika selittää, tahtoivatko he sotaa vai rauhaa, ja sama aika Sapieha-ruhtinaille, Liettuan levottomuuksien alkuunpanijoille, saapua pyytämään armoa Puolan kuninkaalta.
Mutta näiden neuvottelujen aikana Kaarle XII parani vammastaan ja kaatoi jälleen kaikki tieltään. Edelleen lujana päätöksessään pakoittaa puolalaiset itse erottamaan kuninkaansa valtaistuimelta hän kardinaali-primaksen vehkeiden avulla kutsutti uuden kokouksen Varsovaan Lublinin valtiopäivien vastapainoksi. Hänen kenraalinsa kyllä huomauttelivat hänelle, että tämä asia voi pitkistyä ja sitkistyä ja lopulta menehtyä pelkkiin lykkäyksiin, että sillaikaa venäläiset, taistellessaan hänen Liivin- ja Inkerinmaahan jääneitä joukkojaan vastaan, saavuttivat joka päivä lisää sotakokemusta, että mainituissa maakunnissa ruotsalaisten ja venäläisten välillä käydyt tiheät taistelut eivät aina päättyneet edellisten eduksi, ja että vihdoin hänen läsnäolonsa siellä olisi kenties piankin välttämätön. Mutta Kaarle, joka oli yhtä järkkymätön suunnitelmissaan kuin nopea toimissaan, vastasi heille: "Vaikkapa minun täytyisi viipyä täällä viisikymmentä vuotta, en lähde täältä pois, ennenkuin olen pannut Puolan kuninkaan viralta."