Hän antoi Varsovan kokouksen taistella puhein ja kirjoituksin Lublinin kokousta vastaan ja koettaa laillistuttaa menettelyänsä kuningaskunnan lakien avulla, jotka tosin aina ovat kaksimielisiä, niin että jokainen puolue tulkitsee niitä omaksi edukseen ja menestys yksin ratkaisee riidan. Itse hän, lisättyään voittoisia joukkojaan kuudellatuhannella ratsu- ja kahdeksallatuhannella jalkamiehellä, jotka hän sai Ruotsista, marssi Klissowin luona lyömänsä saksilaisen armeijan jäännöksiä vastaan, joilla oli ollut aikaa kokoontua ja saada lisäväkeä, sillaikaa kuin ratsun selästä putoaminen oli pidättänyt häntä vuoteessa. Tämä armeija vältti hänen lähestymistään ja vetäytyi luoteeseen päin Varsovasta Preussia kohti. Bug-joki oli hänen ja vihollisten välissä. Kaarle ui sen ylitse ratsuväkensä etunenässä; jalkaväki taas etsi kahlaamon ylempää joesta.
Hän saavutti saksilaiset Pultusk-nimisen paikan luona. Heitä oli noin kymmenentuhatta miestä, ylipäällikkönä kenraali Stenau. Myöskään Ruotsin kuningas ei ollut pikamarssissaan tuonut mukanaan enempää, varmana siitä, että vähempikin määrä riittäisi. Hänen aseittensa tuottama pelko oli todella niin suuri, että puolet saksilaisesta armeijasta pakeni hänen lähestyessään, ollenkaan ryhtymättä taisteluun. Kenraali Stenau piti hetkisen puoliaan kahdella rykmentillä, mutta pian hänen itsensäkin täytyi mennä pakenevan armeijan mukana, joka hajosi, ennenkuin se oli voitettu. Ruotsalaiset saivat tuskin tuhat vankia eivätkä kaataneet edes kuuttasataa miestä, nähden enemmän vaivaa vihollisen takaa-ajosta kuin sen tuhoamisesta.
Kaikilla suunnilla lyötyjen saksilaistensa jäännösten kanssa August peräytyi nopeasti Thorniin, Weikselin varrella olevaan vanhaan Preussin kuningaskunnan kaupunkiin, joka on Puolan suojeluksen alainen. Kaarle varustautui heti sitä piirittämään. Puolan kuningas ei luullut olevansa enää turvassa täälläkään, vaan peräytyi ja kiirehti kaikkiin sellaisiin Puolan seutuihin, joista hän vielä voi koota muutamia sotamiehiä ja joihin ruotsalaisten partioretket eivät vielä olleet ulottuneet. Sillä välin ei perin nopeasti marssiva Kaarle, kun hän kulki uiden jokien yli ja joudutti jalkaväkeänsä asettamalla heidät hevosten selkään ratsumiesten taakse, ollut voinut tuoda yhtään tykkiä Thornin edustalle. Hänen täytyi sentakia odottaa, kunnes niitä saapuisi meritse Ruotsista.
Odotellessaan hän asettui muutamien penikulmien päähän kaupungista, mutta eteni sangen usein liiankin lähelle valleja tiedustelutarkoituksessa. Hänen yksinkertainen pukunsa, jota hän alituisesti piti, oli hänelle näillä vaarallisilla retkillä suuremmaksi hyödyksi kuin hän oli koskaan aavistanutkaan. Se näet esti häntä joutumasta huomatuksi ja vihollisten maalitauluksi, jotka kyllä muutoin olisivat ampuneet häntä. Kerran hän läheni erään Liewen-nimisen, kullalla kirjailtuun, siniseen univormuun puetun kenraalinsa kanssa niin likelle valleja, että pelkäsi kenraalin voivan tulla huomatuksi. Sentähden hän luontaisen jalomielisyytensä puuskassa käskikin toisen asettua taaksensa, ollenkaan ajattelematta, että hän itse pani oman henkensä selvälle vaaralle alttiiksi, pelastaaksensa alamaisensa hengen. Liewen, joka liian myöhään huomasi tehneensä erehdyksen, pukeutuessaan niin silmäänpistävään uniformuun, mikä saattoi vaaran alaiseksi hänen ympäristönsäkin, pelkäsi samoin kuninkaan puolesta, olipa hän missä paikassa hyvänsä, ja epäröi totella. Mutta malttamatta enää odottaa kuningas tarttui hänen käsivarteensa, asettui hänen eteensä ja siten peitti hänet. Samassa silmänräpäyksessä eräs sivulta tullut tykinkuula kaatoi kenraalin kuoliaaksi maahan juuri sillä kohdalla, josta kuningas vastikään oli poistunut. Tämän miehen kaatuminen hänen sijastaan juuri senvuoksi, että hän itse oli tahtonut hänet pelastaa, vahvisti melkoisesti hänen uskoaan varmaan kaitselmukseen, ja se usko pysyi hänessä lujana koko hänen elämänsä ajan ja antoi hänelle varmuuden siitä, että kohtalo, joka niin erityisesti suojeli häntä, oli määrännyt hänet suorittamaan mitä suurimpia tekoja.
Kaikki onnistui hänelle: hänen neuvottelunsa ja hänen aseensa olivat yhtä menestykselliset. Hän oli ikäänkuin kaikkialla läsnä koko Puolassa, sillä hänen mainio marsalkkansa Rehnsköld oli suuren armeijakunnan kera tämän maan sydämessä. Lähes kolmekymmentätuhatta ruotsalaista, eri kenraalien johdolla, liikkui maan pohjois- ja itärajoilla ja pidätti siellä koko Venäjän valtakunnan ponnistuksia; Kaarle itse taas oli lännessä, toisessa päässä Puolaa, valiojoukkoineen.
Tanskan kuningas oli sidottu Traventhalin sopimukseen, jota hän voimattomuudessaan ei kyennyt rikkomaan, ja pysyi hiljaa. Tämä hallitsija oli liian viisas näyttääksensä julki kiukkuaan siitä, että Ruotsin kuningas liikkui niin lähellä hänen valtioitaan. Kauempana lounaassa aukaisi Elbe- ja Weser-jokien välissä Bremenin herttuakunta, Ruotsin entisten valloitusten viimeinen alue, jossa oli runsaasti varusväkeä, tälle valloittajalle vielä Saksin ja keisarikunnan portit. Niinpä nyt olikin Pohjanmerestä miltei Dnjeprin suulle, siis koko Euroopan leveydeltä ja Moskovan porteille asti, kaikkialla vallalla hämmästys ja täydellisen mullistuksen odotus. Kaarlen laivat, jotka hallitsivat Itämerta, kuljettivat yhtä mittaa Puolassa otettuja sotavankeja Ruotsiin. Ruotsi itse nautti täydellistä lepoa ja rauhaa keskellä kaikkia näitä suuria mullistuksia ja iloitsi kuninkaansa kunniasta, tuntematta siitä mitään rasitusta, sillä sen voittoisat sotajoukot palkattiin ja ylläpidettiin voitettujen kustannuksella.
Tässä Kaarle XII:n aseiden aiheuttamassa pohjoismaiden yleisessä hiljaisuudessa uskalsi Danzigin kaupunki tehdä hänelle kiusaa. Neljätoista fregattia ja neljäkymmentä kuljetuslaivaa toi kuninkaalle lisäväkeä kuusituhatta miestä ynnä tykistöä ja muona- ja ampumavaroja Thornin piiritystä varten. Tämän lisäväen oli kuljettava Weikseliä ylöspäin. Mainitun joen suussa on rikas ja vapaa Danzigin kaupunki, joka Thornin ja Elbingin keralla nauttii Puolassa samoja etuoikeuksia kuin Saksassa valtakunnankaupungit. Sen vapautta ovat vuoron perään uhanneet Tanska, Ruotsi ja jotkut saksalaiset ruhtinaat, ja se onkin säilyttänyt vapautensa vain näiden valtojen keskinäisen kateuden avulla.
Ruotsalainen kenraali, kreivi Stenbock, kutsui kuninkaan nimessä koolle maistraatin ja vaati siltä vapaata läpikulkua sotaväelle ja sotatarpeille. Epäviisaasti, kuten niiden on tapana, jotka neuvottelevat väkevämpänsä kanssa, maistraatti ei uskaltanut evätä, mutta ei myöskään suorastaan hyväksyäkään hänen vaatimustansa. Nytpä kenraali Stenbock pakoitti heidät enempään kuin hän aluksi oli vaatinutkaan. Hän määräsi kaupungin maksamaan sadantuhannen ecun [entinen ranskalainen kulta- ja hopearaha, arvoltaan noin 6 mk. — Suom. muist.] pakkoveron, jolla he nyt saivat korvata epäviisaan kieltonsa. Kun vihdoin lisäväki, tykistö ja ampumatarpeet olivat saapuneet Thornin edustalle, alkoi piiritys 22 p:nä syyskuuta.
Kaupungin kuvernööri Robel puolusti sitä viidentuhannen miehen suuruisella linnaväellä kuukauden ajan. Sitten hänen oli pakko antautua ilman ehtoja. Linnaväki otettiin sotavangeiksi ja lähetettiin Ruotsiin. Robel esitettiin aseettomana kuninkaalle. Tämä ruhtinas, joka ei koskaan laiminlyönyt tilaisuutta kunnioittaa vihollistensa osottamia ansioita, antoi hänelle omakätisesti miekan, lahjoitti melkoisen rahasumman ja laski hänet kunniasanaa vastaan vapaaksi. Mutta tuo pieni ja köyhä kaupunki tuomittiin maksamaan 40,000 ecutä pakkoveroa, joka oli sille liian raskas.
Weikselin erään haaran varrella sijaitseva Elbing, saksalaisten ritarien perustama ja samoin Puolalle kuuluva kaupunki, ei ottanut oppia Danzigin erehdyksestä; se viivytteli myös liian kauan antamasta ruotsalaisille läpikulkulupaa. Niilipä sitä rangaistiinkin ankarammin kuin Danzigia. Kaarle marssi sinne 13 p:nä joulukuuta neljäntuhannen miehen etunenässä, pistimet ojossa. Pelästyneet asukkaat heittäytyivät polvilleen kaduille ja rukoilivat armoa. Kuningas riisutti heidät kaikki aseista, majoitti sotamiehensä porvarien luo, kutsutti luokseen maistraatin ja määräsi samana päivänä maksettavaksi 260,000 ecutä pakkoveroa. Kaupungissa oli 200 kanuunaa ja 4,000 sentneriä ruutia, jotka hän anasti; ei edes voitollinen taistelu olisi tuottanut hänelle niin suuria etuja. Kaikki nämä menestykset olivat kuningas Augustin valtaistuimelta erottamisen edeltäjiä.