Tuskin oli kardinaali vannonut kuninkaallensa olevansa yrittämättä mitään häntä vastaan, kun hän lähti Varsovan kokoukseen, ollen edelleen puuhaavinaan rauhan hyväksi. Hän saapui sinne, puhuen yksinomaan sovusta ja kuuliaisuudesta, mutta mukanaan hän oli tuonut joukon omilta tiluksiltaan hankkimiaan sotamiehiä. Vihdoin hän paljasti oikean karvansa ja julisti kokouksen nimessä "Augustin, Saksin vaaliruhtinaan, kelvottomaksi kantamaan Puolan kruunua".
Yksimielisesti julistettiin, että valtaistuin oli vapaa. Ruotsin kuninkaan ja niinmuodoin valtiopäivienkin tahto oli antaa prinssi Jaakko Sobieskille hänen isänsä Juhanan valtaistuin. Jaakko Sobieski oleskeli tällöin Breslaussa Schlesiassa ja odotteli maltittomasti isänsä kantamaa kruunua. Eräänä päivänä hän oli metsästämässä muutaman penikulman päässä Breslausta, mukanansa muuan hänen veljistään, prinssi Konstantin. Silloin kolmekymmentä kuningas Augustin salaisesti lähettämää saksilaista aatelismiestä syöksyi äkkiä esiin läheisestä metsästä, ympäröi molemmat prinssit ja ryösti heidät ilman vastarintaa mukaansa. Ennakolta oli jo varustettu kyytihevoset, joilla heidät tuota pikaa vietiin Leipzigiin, ja heidät pantiin siellä tarkkaan säilyyn. Tämä äkkiyllätys sotki Kaarlen, kardinaalin ja Varsovan kokouksen suunnitelmat.
Kohtalo, joka leikittelee kruunattujen päiden kanssa, saattoi melkein samaan aikaan myös kuningas Augustin itsensä vangiksi joutumisen vaaraan. Hän istui aterioimassa kolmen penikulman päässä Krakovasta, luottaen vähän matkan päähän asetettuun kenttävahtiin, kun kenraali Rehnsköld äkkiä näyttäytyi, siepattuaan ensin valtaansa mainitun kenttävahdin. Puolan kuningas ennätti töin tuskin aivan yhdennellätoista hetkellä nousta ratsun selkään. Kenraali Rehnsköld ajoi häntä takaa neljä päivää, ollen saavuttamaisillaan hänet joka hetki. Kuningas pakeni Sandomiriin saakka; ruotsalainen kenraali seurasi häntä sinne asti, ja vain erityisen onnensattuman avulla kuningas pääsi pakoon.
Koko tänä aikana kuningas Augustin puolue kohteli kardinaalin puoluetta isänmaan pettureina ja sai tältä osakseen samanlaisen kohtelun. Kruununarmeija jakautui myös näihin kahteen puolueeseen. August huomasi vihdoin tarvitsevansa venäläisten apua ja katui nyt vain sitä, ettei ollut sitä jo ennemmin hankkinut. Vuoroin hän riensi Saksiin, missä hänen apulähteensä jo olivat tyhjentyneet, vuoroin taas palasi Puolaan, jossa ei uskallettu palvella häntä. Toiselta puolen taas Ruotsin voitollinen kuningas itse asiassa rauhallisena hallitsi Puolassa.
Kreivi Piper, jolla oli yhtä paljon valtiollista älyä kuin hänen herrallaan hengensuuruutta, esitti tällöin Kaarle XII:lle, että tämä itse panisi päähänsä Puolan kruunun. Hän kuvaili kuninkaalle, kuinka asia olisi helposti toimeenpantavissa voitollisen armeijan avulla ja hänelle jo kuuliaisen kuningaskunnan sydämessä olevan mahtavan puolueen myötävaikutuksella, ja houkutteli evankelisen uskon puolustajan arvonimellä, mikä kylläkin mairitteli Kaarlen kunnianhimoa. Hän sanoi, että olisi helppo suorittaa Puolassa sama työ, jonka Kustaa Vaasa oli tehnyt Ruotsissa, nimittäin tuoda maahan luterilaisuus ja katkaista aatelisten ja hengellisen säädyn maaorjuudessa olevan rahvaan kahleet. Kaarle tunsi hetkisen kiusausta, mutta kunnia oli hänen epäjumalansa, tälle hän uhrasi etunsa ja sen mielihyvän, jonka Puolan riistäminen paavilta olisi hänelle tuottanut. Kreivi Piperille hän sanoi olevansa enemmän huvitettu kuningaskuntain muille antamisesta kuin niiden hankkimisesta itselleen, ja lisäsi hymyillen: "Te soveltuisitte hyvin jonkun italialaisen ruhtinaan ministeriksi."
Kaarle oli vielä Thornin edustalla, siinä Preussin kuningaskunnan osassa, joka kuuluu Puolalle. Täältä käsin hän piti silmällä tapahtumia Varsovassa ja samalla vaikutti tarpeellista pelkoa naapurivalloissa. Prinssi Aleksanteri, Schlesiassa kiinni siepattujen Sobieskien veli, saapui tänne hänen luoksensa ja pyysi häntä kostamaan. Kaarle lupasikin niin tehdä sitä mieluummin, koska luuli asian helpoksi ja samalla voivansa kostaa omastakin puolestaan. Mutta haluten kärsimättömästi antaa Puolalle kuninkaan hän esitti prinssi Aleksanterille, että tämä itse nousisi sille valtaistuimelle, josta itsepäinen kohtalo oli syrjäyttänyt hänen veljensä. Hän ei tietysti odottanut epäävää vastausta. Mutta prinssi Aleksanteri selitti hänelle, ettei mikään voisi saada häntä hankkimaan itselleen etua vanhimman veljensä onnettomuudesta. Ruotsin kuningas, kreivi Piper, kaikki hänen ystävänsä ja erittäinkin Posenin nuori palatinus, Stanislaus Leszczinski, kehoittivat kaikin tavoin häntä ottamaan kruunun vastaan. Mutta prinssi oli taipumaton. Naapuriruhtinaat olivat hämmästyksissään tästä ennenkuulumattomasta kiellosta eivätkä tienneet, kumpaa ihmettelisivät enemmän, Ruotsin kuningastako, joka kahdenkolmattavuotisena voi lahjoittaa Puolan kruunun, vai prinssi Aleksanteria, joka sen hylkäsi.
KOLMAS KIRJA.
Stanislaus Leszczinski valitaan Puolan kuninkaaksi. Kardinaali-primaksen kuolema. Kenraali Schulenburgin oiva peräytyminen. Tsaarin toimia. Pietarin perustaminen. Frauenstadtin taistelu. Kaarle samoaa Saksiin. Altranstädtin rauha. August luopuu kruunusta ja jättöä sen Stanislaukselle. Tsaarin lähettiläs kenraali Patkul teilataan ja revitään neljäksi kappaleeksi. Kaarle ottaa Saksissa vastaan kaikkien ruhtinasten lähettiläitä. Hän pistäytyy yksin Dresdenissä tapaamassa Augustia ennen lähtöään.
Nuori Stanislaus Leszczinski oli tällöin lähetetty Varsovan kokoukseen hankkimaan Ruotsin kuninkaalle selkoa erinäisistä riitaisuuksista, jotka olivat sattuneet prinssi Jaakon ryöstämisen aikana. Stanislauksella oli miellyttävä, rohkeutta ja lempeyttä säteilevä ulkonäkö, rehellinen ja avomielinen olemus, mikä on suurin kaikista ulkonaisista eduista ja antaa sanoille enemmän pontta kuin paras kaunopuheisuus. Se järkevyys, jota hän osoitti puhuessaan kuningas Augustista, kokouksesta, kardinaali-primaksesta ja Puolaa hajoittavista erilaisista harrastuksista, tehosi Kaarleen. Kuningas Stanislaus on suvainnut kertoa minulle sanoneensa latinaksi Ruotsin kuninkaalle: "Kuinka me voimme pitää kuninkaanvaalin, kun molemmat prinssit, Jaakko ja Konstantin Sobieski, ovat vankina?" mihin Kaarle oli vastannut: "Kuinka sitten voidaan vapauttaa tasavalta, jollei vaalia pidetä?" — Tämä keskustelu oli ainoa juoni, joka vei Stanislauksen valtaistuimelle. Kaarle pitensi tahallaan neuvottelua, voidakseen paremmin koetella nuoren edusmiehen älyä.
Puheillepääsyn loputtua hän lausui ääneen, ettei hän ollut koskaan nähnyt ketään miestä, joka olisi yhtä sovelias sovittamaan kaikki puolueet. Sitten hän pian hankki tietoja palatinus Leszczinskin luonteesta. Hän sai kuulla, että tämä oli sangen urhoollinen, karaistunut kestämään rasituksia ja nukkui aina olkipatjalla, vaatimatta mitään mieskohtaista palvelusta palvelijoiltaan; että hän lisäksi osoitti tässä ilmanalassa harvinaista kohtuullisuutta, oli taloudellinen ja vasalliensa ihailema sekä kenties ainoa herra koko Puolassa, jolla sellaisena aikana, jolloin tunnettiin ainoastaan etujen ja puolueiden mukaisia liittoja, oli muutamia todellisia ystäviä. Tämä luonteenlaatu, joka jossakin määrin oli hänen omansa kaltainen, ratkaisi hänen päätöksensä. Neuvottelun jälkeen hän virkkoi ääneensä: "Kas siinä mies, joka aina tulee olemaan ystäväni", ja pianpa havaittiin näiden sanojen merkitsevän samaa kuin: "Kas siinä mies, josta tulee kuningas."