Kaikkialla, missä ruotsalaiset esiintyivät, he arvelivat varmasti voittavansa, kunhan heitä oli vain kaksikymmentä sataa vastaan. Näin suotuisissa oloissa Stanislaus valmistautui kruunaukseensa. Kohtalo, joka oli toimittanut hänet kuninkaaksi Varsovassa ja sieltä jälleen karkoittanut, kutsui hänet vielä kerran sinne takaisin niiden aatelismiesten riemuhuutojen kaikuessa, jotka sotaonni sitoi häneen. Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Varsovaan; kaikki enteet murrettiin; ainoastaan Rooman hovi teki hänelle tenän.
Olihan luonnollista, että se pysyi kuningas Augustin puolella, joka protestantista oli siirtynyt katoliseksi voidakseen nousta Puolan valtaistuimelle, ja vastusti Stanislausta, jonka oli samalle valtaistuimelle asettanut katolisen uskonnon perivihollinen. Silloinen paavi Clemens XI lähetti kaikille Puolan prelaateille ja varsinkin kardinaali-primakselle kirjelmiä, joissa hän uhkasi näitä kirkonkirouksella, jos he uskaltaisivat olla läsnä Stanislauksen kruunauksessa ja toimia rahtustakaan kuningas Augustin oikeuksia vastaan.
Jos nämä kirjelmät olisivat saapuneet Varsovassa oleskeleville piispoille, oli pelättävissä, että jotkut heistä heikkoudessaan tottelisivat niitä, ja että enimmät käyttäisivät niitä hyväkseen, tehdäkseen sitä enemmän vaikeuksia, mitä tarpeellisempia he olivat. Senpätähden olikin ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta estettäisiin paavin kirjelmien joutuminen Varsovaan. Eräs fransiskaanimunkki otti salaa kirjelmät vastaan jättääkseen ne prelaattien omiin käsiin. Hän antoi ensiksi yhden Chelmin alipiispalle; tämä prelaatti, joka oli suuresti kiintynyt Stanislaukseen, toi sen avaamatonna kuninkaalle. Kuningas kutsutti munkin luokseen ja kysyi häneltä, kuinka hän oli uskaltanut ryhtyä moiseen tehtävään. Fransiskaani vastasi tehneensä sen kenraalinsa käskystä. Stanislaus käski hänen vastedes totella enemmän kuninkaansa kuin fransiskaanikenraalin määräyksiä ja karkoitti hänet heti kaupungista.
Samana päivänä julkaistiin eräs Ruotsin kuninkaan julistus, jossa sangen ankarain rangaistusten uhalla kiellettiin kaikkia Varsovassa oleskelevia sekä maallikko- että munkkisäätyisiä hengellisiä sekaantumasta valtion asioihin. Suurimmaksi varmuudeksi hän miehitytti vahdeilla kaikkien prelaattien portit ja kielsi kenenkään muukalaisen astumasta kaupunkiin. Hän otti omaksi huolekseen nämä pienet väkivaltaisuudet, jottei Stanislaus heti alussa joutuisi epäsopuun papiston kanssa. Hän sanoi levähtävänsä sotatoimiensa tuottamasta rasituksesta ja tekevänsä tyhjiksi Rooman hovin juonet, joita vastaan hän muka taisteli paperin avulla, kun hänen sen sijaan täytyi ahdistaa muita hallitsijoita todellisilla aseilla.
Sekä Kaarle että Stanislaus vaativat kardinaali-primasta saapumaan kruunaukseen juhlamenojen suorittajaksi. Mutta tämä ei katsonut olevansa velvollinen jättämään Danzigia kruunataksensa kuninkaan, jota hän ei ollut tahtonut valita; mutta kun hänen menettelyynsä kuului olla koskaan tekemättä mitään ilman tekosyytä, tahtoi hän hankkia pätevän puolustelun kieltoansa selittämään. Sentähden hän yöllä naulautti paavin kirjelmän oman talonsa ovelle. Danzigin maistraatti joutui tästä kuohuksiin ja haetti syyllisiä, joita ei tietysti löytynyt. Primas itse oli myös olevinaan suutuksissa, mutta oli perin tyytyväinen: olihan hänellä nyt syy olla kruunaamatta uutta kuningasta, ja samalla hän oli loukkaamatta Kaarle XII:sta, Augustia, Stanislausta ja paavia. Hän kuoli muutamia päiviä myöhemmin, jättäen isänmaansa mitä suurimpaan sekasortoon. Kaikilla vehkeillään hän ei ollut saavuttanut muuta kuin sotkenut välinsä samalla kertaa kolmen kuninkaan, Kaarlen, Augustin ja Stanislauksen, Puolan tasavallan ja paavin kanssa, joka viimemainittu oli käskenyt hänen saapua Roomaan tekemään käytöksestään tiliä. Mutta kun valtiomiehetkin joskus viime hetkinään tuntevat tunnonvaivoja, niin hänkin kuollessaan kirjoitti kuningas Augustille, pyytäen tältä anteeksi.
Kruunaus toimitettiin rauhallisesti ja hyvin komeasti Varsovassa, vaikka Puolassa muutoin on tapana kruunata kuninkaat Krakovassa. Stanislaus Leszczinskin ja hänen puolisonsa Charlotta Opalinskan kruunasi Puolan kuninkaaksi ja kuningattareksi Lembergin arkkipiispa useiden muiden prelaattien avulla. Kaarle XII katseli tätä juhlatoimitusta tuntematonna — se olikin ainoa hedelmä, jonka hän sai valloituksistaan.[16]
Sillaikaa kun hän antoi voitetulle Puolalle kuninkaan, kun Tanska ei uskaltanut häiritä häntä, kun Preussin kuningas etsi hänen ystävyyttään, ja kun kuningas August vetäytyi perintömaihinsa, tuli tsaari päivä päivältä yhä pelottavammaksi. Hän oli tosin heikosti auttanut Augustia Puolassa, mutta Inkerinmaalla hän oli suorittanut melkoisia häiritseviä sotaliikkeitä.
Tsaari alkoi jo olla oivallinen sodankävijä ei ainoastaan omasta puolestaan, vaan hän opetti saman taidon venäläisilleenkin. Kuri parani hänen joukoissaan; hänellä oli hyviä insinöörejä, hyvin varustettu tykistö, paljon kelvollisia upseereja. Hän oli myös oppinut suuren taidon muonittaa armeijoitaan. Muutamat hänen kenraaleistaan olivat jo harjaantuneet taistelemaan hyvin ja myös tarpeen tullen olemaan taistelematta. Lisäksi hän oli hankkinut merivoimankin, joka kykeni tekemään ruotsalaisille Itämerellä tenää.
Näiden kaikkien edullisten asianhaarain vahvistamana, jotka johtuivat yksinomaan hänen nerostaan ja Ruotsin kuninkaan poissaolosta, hän valloitti rynnäköllä Narvan säännöllisen piirityksen jälkeen ja estettyään sille avuntuonnin sekä maitse että meritse.[17] Kun hänen sotamiehensä olivat päässeet kaupungin herroiksi, ryhtyivät he ryöstämään ja antautuivat mitä kauheimpien raakuuksien harjoittamiseen. Tsaari riensi itse kaikille tahoille estääkseen sekasortoa ja verilöylyä; hän tempasi itse naisia sotamiestensä käsistä, jotka koettivat kuristaa heitä, raiskattuaan ensin heidät. Täytyipä hänen omin käsin tappaakin muutamia ryssiä, jotka eivät totelleet hänen käskyjään. Narvan raatihuoneessa näytetään vieläkin pöytää, jolle hän sisään astuttuaan laski miekkansa, ja kerrotaan hänen kokoontuneelle porvaristolle silloin lausuneen: "Se veri, joka punaa miekkaani, ei ole asukasten verta, vaan se on venäläistä verta, jota olen vuodattanut pelastaakseni teidän henkenne."
Jospa tsaari olisi aina osoittanut moista inhimillisyyttä, olisi hän ollut ensimäinen ihmisten joukossa, Hän pyrki todella suurempiinkin päämääriin kuin hävittämään kaupunkeja. Hän perusti tällöin itse uuden kaupungin vähän matkan päähän Narvasta, uusien valloitustensa keskelle. Se oli Pietarin kaupunki, jonka hän myöhemmin otti asuinpaikakseen, tehden siitä Venäjän kaupan keskuksen. Se sijaitsee Suomen ja Inkerinmaan välillä soisella saarella, jonka ympäri Neva jakautuu useihin suuhaaroihin ennen Suomenlahteen laskemistaan. Hän itse suunnitteli kaupungin asemakaavan, linnoituksen, sataman, rantakadut, jotka sitä kaunistavat, ja linnakkeet, jotka suojelevat sisäänpääsyä. Tällä autiolla ja viljelemättömällä saarella, joka sikäläisen ilmanalan lyhyen kesän aikana oli pelkkä lokakasa ja talvella jäätynyt lampi, jonne voitiin päästä maitse ainoastaan tiettömien metsien ja syvien soiden läpi ja jossa siihen asti vain karhut ja sudet olivat majailleet, asui v. 1703 jo enemmän kuin 300,000 ihmistä, jotka tsaari oli koonnut sinne kaikista maistaan.[18] Pietariin tuotettiin talonpoikia Astrakanin seuduilta ja kaukaa Kiinan rajoilta. Metsiä oli raivattava, teitä tehtävä, soita kuivattava, patoja rakennettava, ennenkuin voitiin laskea kaupungin peruskivet. Kaikkialla pakoitettiin luonto alistumaan. Tsaari tahtoi itsepintaisesti kansoittaa maan, joka ei näyttänyt olevan määrätty ihmisten olinpaikaksi. Eivät tulvat, jotka tuhosivat hänen työnsä, ei maaperän karuus, ei työmiesten tietämättömyys, eipä edes kuolevaisuuskaan, joka jo alkuaikoina surmasi 200,000 ihmistä, saaneet hänen päätöstään järkkymään. Kaikista luonnon, kansan mielialan ja onnettoman sodan tuottamista esteistä huolimatta kaupunki perustettiin. Jo v. 1705 Pietari oli kaupunki, jonka satama oli täynnä laivoja. Keisari houkutteli sinne muukalaisia kaikenlaisilla suosionosoituksilla, jakaen toisille maatiluksia, lahjoittaen toisille taloja ja suosien kaikkia sellaisia taitoja, jotka olivat soveliaat lieventämään tätä raakaa ilmanalaa. Erityisesti hän teki Pietarin luoksepääsemättömäksi vihollisten taholta. Ruotsalaiset kenraalit, jotka muutoin kaikkialla monesti löivät hänen joukkonsa, eivät olleet voineet vahingoittaa tätä alkavaa siirtolaa; se eli rauhallisena sitä ympäröivän sodan keskellä.