Tämä viimeinen ponnistus oli vain pian sammuvan tulen leimahdus. Hänen kiireesti kootut joukkonsa olivat osaksi puolalaisia, jotka olivat valmiit hylkäämään hänet ensimäisen vastoinkäymisen kohdatessa, osaksi saksilaisia rekryyttejä, jotka eivät vielä olleet vähääkään nähneet sotaa, osaksi kuljeskelevia kasakoita, jotka paremmin kelpasivat ryöstämään voitettuja kuin itse voittamaan. Kaikki he vapisivat jo kuullessansa mainittavan Ruotsin kuninkaan nimeä.
Tämä valloittaja lähti nyt kuningas Stanislauksen seurassa ja valiojoukkojensa etupäässä tavoittamaan vihollistansa. Saksilainen armeija pötki kaikkialla pakoon hänen edestään. Kolmenkymmenen penikulman piiristä lähettivät kaupungit hänelle avaimensa; jokainen päivä toi mukanaan hänelle jonkun uuden voiton; menestykset kävivät liiankin tavallisiksi Kaarlelle. Hän itse sanoikin, että sellainen meno oli pikemmin metsästämistä kuin sodankäyntiä, ja valitteli sitä, että voitot olivat niin helppohintaisia.
August uskoi joksikin aikaa armeijansa ylijohdon kreivi Schulenburgille, erittäin taitavalle kenraalille, jonka nyt täytyi masentuneen armeijan etunenässä ottaa avukseen kaikki kokemuksensa. Hän koettikin enemmän säilyttää herransa sotajoukkoja kuin voittaa. Hän kävi sotaa taitavasti, molemmat kuninkaat sitävastoin kiihkeästi. Hän salasi heiltä liikehtimisensä, miehitti edulliset kulkutiet ja uhrasi joitakuita ratsumiehiä, antaakseen jalkaväelleen aikaa turvallisesti peräytyä. Hän pelasti joukkonsa kunniakkaalla peräytymisellä sellaisen vihollisen tieltä, jonka kanssa sotiessa silloin ei voinut muuta kunniaa saavuttaa.
Tuskin oli hän saapunut Posenin palatinaattiin, kun hän kuuli molempien kuningasten, joiden hän luuli olevan viidenkymmenen penikulman päässä, kulkeneen tämän matkan yhdeksässä päivässä. Hänellä oli ainoastaan kahdeksantuhatta jalka- ja tuhat ratsumiestä; näillä hänen oli puolustauduttava ylivoimaista vihollista, Ruotsin kuninkaan nimeä ja sitä luonnollista pelkoa vastaan, jonka niin monet tappiot herättivät saksilaisissa. Hän oli aina väittänyt, että jalkaväki voi avoimella kentällä, ilman hirsipaaluston apuakin, pitää puolensa ratsuväkeä vastaan. Nytpä hän rohkenikin koettaa väitettänsä käytännössä tätä voittoisaa ratsuväkeä vastaan, jota komensivat kaksi kuningasta ja ruotsalaisten valiokenraalit. Hän asettui niin edulliseen paikkaan, ettei häntä voitu saartaa. Hänen ensimäinen rivinsä laskeutui polvilleen; se oli asestettu piikeillä ja pyssyillä; sen kokoonpuristetut miehet olivat vihollisen ratsuja vastaan jonkinlaisena piikki- ja pistinharjaisena vallina. Toinen rivi hiukan kumartuneena ensimäisen olkapäiden yli, ampui sen päällitse, ja vihdoin kolmas ampui seisoaltaan samaan aikaan molempien edellisten takaa. Ruotsalaiset ryntäsivät rajusti kuten ainakin saksilaisia vastaan, jotka järkähtämättä odottivat heitä. Laukaukset yhdessä piikkien ja pistimien kera pelästyttivät hevosia, jotka nousivat pystyyn menemättä eteenpäin. Siten ruotsalaisten hyökkäys muuttui sekasortoiseksi, ja saksilaiset puolustautuivat horjumattomin rivein.
Sclulenburg järjesti väkensä pitkulaiseksi nelikulmioksi ja vetäytyi viidestä haavastaan huolimatta tässä marssimuodossa hyvässä järjestyksessä, keskellä yötä, pieneen Guhraun kaupunkiin, kolmen penikulman päähän taistelukentältä. Mutta tuskin hän oli täällä päässyt hiukan hengähtämisen alkuun, kun molemmat kuninkaat äkkiä näyttäytyivät jälleen hänen takanaan.
Guhraun toisella puolella Oderin suuntaan oli tiheä metsä, jonka taakse saksilainen kenraali pelasti väsyneen jalkaväkensä. Mutta ruotsalaiset eivät siitä pelästyneet, vaan ajoivat häntä takaa metsän läpi, edeten työläästi pitkin teitä, joita tuskin jalkamiehet voivat kulkea. Saksilaiset ennättivät metsän läpi vain viisi tuntia ennen ruotsalaista ratsuväkeä. Mainitun metsän laidassa juoksee Bartsch-joki Rützenin kylän vieritse. Schulenburg oli ennakolta vartavasten lähettänyt miehiä kokoamaan veneitä; sitten hän kuljetti jo puoleen määrään sulaneen joukkonsa joen poikki. Kaarle saapui paikalle juuri silloin, kun Schulenburg oli päässyt toiselle rannalle. Koskaan ei voittaja ole kiihkeämmin ajanut vihollistaan takaa. Schulenburgin maine riippui siitä, pääsisikö hän pujahtamaan Ruotsin kuninkaan käsistä; kuningas puolestaan luuli kunniansa vaativan, että Schulenburg armeijansa jäännösten kera joutuisi hänen vangikseen. Sentähden hän ei menettänyt hetkeäkään, vaan käski ratsuväkensä kulkea kahlaamosta joen poikki. Saksilaiset näkivät nyt olevansa suljettuja edellä mainitun Bartschin ja suuren Oder-virran väliin, joka lähtee Schlesiasta ja on tällä paikalla jo sangen syvä ja vuolas.
Schulenburgin perikato näytti välttämättömältä; kuitenkin hän, uhrattuaan hiukan väkeään, yöllä pääsi Oderin poikki. Siten hän pelasti armeijansa, eikä Kaarle voinut olla huudahtamatta: "Tänään on Schulenburg voittanut meidät!"
Tämä on sama Schulenburg, josta myöhemmin tuli venetsialaisten kenraali ja jolle mainittu tasavalta on pystyttänyt muistopatsaan Korfuun, koska hän oli puolustanut tätä Italian etuvarustusta turkkilaisia vastaan. Ainoastaan tasavallat osaavat osoittaa sellaista kunnioitusta; kuninkaat antavat vain palkintoja.
Mutta Schulenburgin saavuttama kunnia ei vähääkään hyödyttänyt kuningas Augustia. Tämä ruhtinas jätti vielä kerran Puolan vihollistensa käsiin. Hän peräytyi Saksiin ja korjautti kiireellisesti Dresdenin linnoitukset, ollen jo silloin, eikä suinkaan aiheettomasti, peloissaan perintömaittensa pääkaupungin puolesta.
Kaarle XII näki Puolan alistuneena. Hänen kenraalinsa olivat hänen esimerkkiään seuraten lyöneet Kuurinmaalla useita pieniä venäläisjoukkoja, jotka Narvan suuren taistelun jälkeen näyttäytyivät vain pienissä parvissa ja kävivät näillä seuduin sotaa kuljeksivien tataarien tavalla, ryöstäen, paeten ja taas ilmestyen paetakseen uudelleen.