August huomasi nyt olevansa kaikkia apulähteitä vailla. Hänellä oli hallussaan enää vain Krakova, jonne hän oli sulkeutunut kahden venäläisen ja kahden saksilaisen rykmentin sekä muutamien kruununarmeijan joukkojen kera, joiden hän pelkäsi jättävän hänet voittajan käsiin. Hänen onnettomuutensa nousi huippuunsa vasta kun hän kuuli Kaarle XII:n vihdoin tunkeutuneen Saksiin saakka syyskuun 1 p:nä 1706.
Kaarle oli marssinut Schlesian läpi katsomatta edes tarpeelliseksi antaa siitä Wienin hoville tietoa. Saksa oli tästä hämmästyksissään; Regensburgin valtiopäivät, jotka edustavat Saksan keisarikuntaa, mutta joiden päätökset usein ovat yhtä hedelmättömät kuin juhlalliset, julistivat Ruotsin kuninkaan valtakunnan viholliseksi, jos hän armeijoineen kulkisi Oderin yli. Mutta sepä juuri panikin hänet sitä nopeammin hyökkäämään Saksaan.
Hänen lähestyessään kylät jäivät autioiksi ja asukkaat pakenivat kaikkiin suuntiin. Kaarle menetteli nyt samoin kuin Köpenhaminassakin. Hän naulautti kaikkialle julistuksia, ilmoittaen tulleensa vain rauhaa rakentamaan; kaikkia niitä, jotka tulisivat takaisin koteihinsa ja maksaisivat hänen määräämänsä pakkoveron, kohdeltaisiin aivan kuin hänen omia alamaisiaan; muita tultaisiin armotta ahdistamaan. Tämä sellaisen ruhtinaan selitys, jonka tiedettiin aina pitäneen sanansa, sai joukoittain palaamaan kaikki ne, jotka pelko oli ajanut pakoon. Hän asettui leiriin Altranstädtin luo, lähelle Lützeniä, Kustaa Aadolfin voitosta ja kuolemasta kuuluisaa taistelutannerta. Hän kävi katsomassa sitä paikkaa, jossa tämä suuri mies oli saanut surmansa. Kun hänet oli opastettu paikalle, sanoi hän: "Olen koettanut elää kuten hän; Jumala suo minulle kerran kenties yhtä mainion kuoleman."
Täältä leiristään hän käski Saksin valtiosäätyjen kokoontua ja lähettää hänelle hetimiten vaaliruhtinaskunnan veroluettelot. Saatuaan ne käsiinsä ja päästyään niistä selville, mitä Saksi voi suorittaa, hän verotti sitä 620,000 riikintaaleria kuukaudessa. Tämän pakkoveron lisäksi tuli saksilaisten hankkia jokaiselle ruotsalaiselle sotamiehelle päivittäin kaksi naulaa lihaa, kaksi naulaa leipää, kaksi ruukullista olutta ja neljä sou'ta [sou, ransk. vaskiraha, arvoltaan noin 5 penniä. — Suom. muist.] rahaa ynnä rehua ratsuväelle. Järjestettyään siten pakkoverotuksen kuningas asetti uuden poliisin turvaamaan saksilaisia sotamiestensä väkivaltaisuuksilta. Hän määräsi, että kaikissa niissä kaupungeissa, joihin hän asetti varusväkeä, jokaisen isännän, jonka luona sotilaita majaili, tuli kuukausittain antaa todistus näiden käytöksestä; muuten sotilas ei saanut palkkaansa. Lisäksi kulkivat tarkastajat joka viidestoista päivä talosta taloon tiedustelemassa, olivatko ruotsalaiset mahdollisesti tehneet jotakin vahinkoa; tarkastajain tuli korvata se isännille ja rangaista syyllisiä.
Se ankara kuri, joka vallitsi Kaarle XII:n joukoissa, on hyvin tunnettu; ne eivät saaneet ryöstää rynnäköllä valloitettua kaupunkia, ennenkuin olivat saaneet siihen luvan. Itse ryöstönkin he suorittivat järjestystä noudattaen ja lopettivat sen ensimäisestä merkistä. Vielä tänäänkin ylpeilevät ruotsalaiset siitä kurista, jota he noudattivat Saksissa, ja kuitenkin saksilaiset valittivat heidän siellä tekemiään julmia hävityksiä; — mikä vastakohta olisi muuten mahdoton ymmärtää, jollei tiedettäisi, kuinka ihmiset arvostelevat eri tavoin samoja asioita. On melkein mahdotonta, etteivät voittajat joskus käyttäisi väärin oikeuksiaan ja etteivät voitetut pitäisi kepeintäkin loukkausta raakana ryöstönä! Kun kuningas eräänä päivänä oli ratsastusretkellä lähellä Leipzigiä, niin muudan saksilainen talonpoika heittäytyi hänen jalkoihinsa ja anoi häneltä oikeutta erästä krenatööriä vastaan, joka muka oli riistänyt hänen perheeltään päivällismuonan. Kuningas kutsutti sotamiehen luokseen. "Onko totta", kysyi hän ankarin ilmein, "että sinä olet varastanut tältä mieheltä?" — "Herra kuningas", vastasi sotamies, "minä en ole tehnyt hänelle niinkään paljon pahaa kuin teidän majesteettinne on tehnyt hänen herralleen. Te olette häneltä riistänyt kuningaskunnan, kun minä sen sijaan olen tältä maamoukalta ottanut ainoastaan kalkkunan". — Kuningas antoi omakätisesti talonpojalle kymmenen dukaattia ja soi sotamiehelle hänen rohkean suorapuheisuutensa takia anteeksi, virkkaen kuitenkin hänelle: "Muistappa sentään, ystävä hyvä, että minä, jos kohta riistinkin kuningas Augustilta kuningaskunnan, en siitä ottanut mitään itselleni."
Leipzigin suuret messut pidettiin kuten tavallista; kauppiaat saapuivat sinne täysin turvallisesti. Markkinoilla ei nähty yhtään ainoaa ruotsalaista sotamiestä; olisi voitu luulla Ruotsin kuninkaan armeijan oleskelevan Saksissa yksinomaan valvomassa maan turvallisuutta. Hän vallitsi koko vaaliruhtinaskuntaa yhtä rajattomalla vallalla ja yhtä rauhallisesti kuin Tukholmassa.
Puolassa harhaileva kuningas August, menetettyään sekä kuningas- että vaaliruhtinaskuntansa, kirjoitti vihdoin omakätisesti Kaarle XII:lle kirjeen, pyytäen siinä häneltä rauhaa. Hän lähetti salaa parooni von Imhofin viemään tätä kirjettä perille yhdessä salaneuvoston esittelijän Pfingstenin kanssa. Hän antoi heille kummallekin täydet valtuudet ja allekirjoittamansa kaavakkeen. "Menkää", virkkoi hän heille omin sanoin, "ja koettakaa hankkia minulle järjelliset ja kristilliset ehdot". — Augustin oli pakko salata rauhanhankkeensa, turvautumatta minkään ruhtinaan välitykseen, sillä koska hän tällöin oli Puolassa ikäänkuin venäläisten armoilla, hän pelkäsi täydellä syyllä, että hänen vaarallinen liittolaisensa, jonka hän aikoi hylätä, kostaisi hänelle hänen alistumisensa voittajan armoille. Hänen molemmat valtuutettunsa saapuivat yöllä Kaarle XII:n leiriin ja saivat salaisen puheillepääsyn. Kuningas luki kirjeen. "Hyvät herrat", sanoi hän valtuutetuille, "te saatte kohta vastaukseni". — Hän vetäytyi heti työhuoneeseensa ja kirjoitutti siellä seuraavan vastauksen: ** "Minä suostun tekemään rauhan seuraavilla ehdoilla, joihin ei pidä enää odottaa mitään muutosta minun puoleltani:
1. Kuningas Augustin tulee ainiaaksi luopua Puolan kruunusta ja tunnustaa Stanislaus lailliseksi kuninkaaksi sekä luvata olla koskaan ajattelematta nousta jälleen Puolan valtaistuimelle, ei edes Stanislauksen kuoltuakaan.
2. Hänen on luovuttava kaikista muista sopimuksista ja erityisesti Venäjän kanssa tekemistään.
3. Hänen on kunniallisesti palautettava minun leiriini Sobieski-ruhtinaat ja kaikki muutkin mahdollisesti ottamansa sotavangit.