Ruotsalainen kenraali, jolla oli tuskin 16,000 miestä, ei tahtonut linnoittautua. Monet voitot olivat antaneet ruotsalaisille niin suuren itseluottamuksen, etteivät he koskaan ottaneet selkoa vihollistensa luvusta, vaan ainoastaan siitä paikasta, jossa nämä olivat. Niinpä Lewenhaupt epäröimättä marssikin heitä vastaan iltapäivällä 7 p:nä lokakuuta. Heti ensimäisellä rynnäköllä surmasivat ruotsalaiset 1,500 venäläistä. Hämminki valtasi tsaarin armeijan; se pakeni kaikille tahoille. Venäläisten keisari näki hetken tulleen, jolloin hän joutuisi täydellisesti tappiolle. Hän tunsi valtakuntansa kohtalon riippuvan tästä päivästä ja olevansa hukassa, jos Lewenhaupt pääsisi voittoisine armeijoineen yhtymään Ruotsin kuninkaaseen.
Nähdessään joukkojensa alkavan väistyä hän sentähden riensi jälkijoukkonsa luo, jossa kasakat ja kalmukit olivat. "Minä käsken teitä", huusi hän näille, "ampumaan jokaista, joka pakenee ja tappamaan minut itsenikin, jos olisin kyllin pelkuri peräytyäkseni". Sitten hän palasi etujoukkojensa luo ja kokosi jälleen väkensä ruhtinas Menshikovin ja ja ruhtinas Galitsinin avulla. Lewenhaupt, jolla oli ankara käsky yhtyä nopeasti herraansa, piti parempana jatkaa marssiansa kuin ryhtyä uuteen taisteluun, luullen jo tehneensä kylliksi viedäkseen vihollisilta halun ajaa takaa.
Mutta jo seuraavana päivänä kello yhdentoista tienoissa tsaari kävi uudelleen hänen kimppuunsa erään suon partaalla ja levitti armeijansa saartaaksensa hänet. Ruotsalaiset järjestivät rintaman joka taholle; taisteltiin kaksi tuntia yhtä itsepintaisesti molemmin puolin. Venäläiset kadottivat kolme kertaa enemmän väkeä, mutta kumpikaan ei väistynyt, ja voitto jäi ratkaisematta.
Kello neljän aikaan kenraali Bayer toi tsaarille lisäväkeä. Taistelu alkoi nyt kolmannen kerran vielä suuremmalla raivolla ja kiihkolla ja kesti yöhön saakka. Vihdoin paljous pääsi voitolle; ruotsalaisten rivit murrettiin, puhkaistiin ja tungettiin kuormastonsa luo saakka. Lewenhaupt kokosi jälleen joukkonsa kuormavaunujen taakse. Ruotsalaiset olivat voitetut, mutta he eivät paenneet. Heitä oli vielä noin yhdeksäntuhatta miestä, joista yksikään ei väistynyt. Kenraali asetti heidät taistelujärjestykseen yhtä helposti kuin jos he eivät olisikaan olleet voitettuja. Tsaari puolestaan vietti yönsä aseissa; hän kielsi upseerejansa viraltapanon ja sotilaitansa kuolemanrangaistuksen uhalla poistumasta riveistä ryöstämään.
Seuraavana aamuna päivän valjetessa hän komensi uuteen taisteluun. Lewenhaupt oli peräytynyt muutamia penikulmia edulliseen paikkaan, naulattuaan osan tykkejään umpeen ja sytytettyään vaununsa palamaan.
Venäläiset ehtivät ajoissa estämään koko kuormaston joutumasta liekkien saaliiksi; he saivat vielä pelastetuksi käsiinsä yli kuusituhatta vaunua. Tsaari tahtoi tehdä ruotsalaisten tappion täydelliseksi ja lähetti sentähden erään Pflug-nimisen kenraalinsa käymään heidän kimppuunsa vielä viidennen kerran; mainittu kenraali tarjosi heille kunniakasta antautumista. Lewenhaupt hylkäsi sen ja ryhtyi viidenteen taisteluun, joka oli yhtä verinen kuin edellisetkin.
Yhdeksästätuhannesta sotamiehestä, jotka hänellä vielä oli, hän kadotti puolet; mutta toinen puoli ei ollut kukistettavissa. Kun yö vihdoin saapui, meni Lewenhaupt, kestettyään viisi taistelua 40,000 miestä vastaan, Soz-joen yli noin 5,000 soturin kera, jotka hänellä vielä oli jäljellä. Tsaari kadotti lähes 10,000 miestä näissä viidessä taistelussa, joissa hän saavutti sen kunnian, että oli voittanut ruotsalaiset, mutta Lewenhaupt sen, että kolme päivää oli tehnyt voiton kiistanalaiseksi ja peräytynyt voittamattomana viimeisestä asemastaan. Hän saapui vihdoin herransa leiriin kunniakkaana oivallisen puolustautumisensa takia, mutta ilman armeijaa ja muonavaroja.
Niinpä näki Ruotsin kuningas nyt olevansa vailla elintarpeita ja eristettynä Puolasta, vihollisten ympäröimänä, keskellä maata, missä hänellä ei ollut muita apulähteitä kuin oma uljuutensa.
Tätä hätää suurensi vielä vuoden 1709 talvi, joka näillä Euroopan rajoilla oli vielä kauheampi kuin meillä Ranskassa ja tuhosi osan hänen armeijaansa. Kaarle tahtoi uhmata vuodenaikoja kuten oli uhmannut vihollisiansakin; hän rohkeni antaa joukkojensa tehdä pitkiä marsseja tässä kuolettavassa kylmyydessä. Eräällä tällaisella marssilla kaatui kaksituhatta miestä pakkasen kourissa kuoliaaksi hänen silmiensä edessä. Ratsumiehillä ei enää ollut saappaita; jalkamiehet olivat ilman kenkiä ja melkein ilman vaatteitakin. Heidän täytyi, parhaansa mukaan valmistaa itselleen jalkineita eläinten nahoista; monesti heiltä puuttui leipää. Vetojuhtien puutteessa oli ollut pakko heittää melkein koko tykistö soihin ja jokiin. Ennen niin loistava armeija oli supistunut 24,000:een, nälkäkuoleman partaalla olevaan mieheen. Ruotsista ei enää saatu eikä sinne voitu myöskään lähettää mitään tietoja. Tässä tilassa nurisi yksi ainoa upseeri. "Kuinka!" huudahti kuningas, "te olette kai ikävissänne, koska olette niin kaukana vaimostanne? Jos olette todellinen sotilas, niin olette vaiti, vaikkapa veisin teidät niin kauas, että kolmessa vuodessa tuskin yhden kerran voitte saada uutisia Ruotsista."
Markiisi de Brancas, joka sittemmin oli lähettiläänä Ruotsissa, on kertonut minulle, kuinka eräs sotamies koko armeijan nähden uskalsi kerran tarjota napisten kuninkaalle palasen mustaa ja homehtunutta, ohrasta ja kaurasta valmistettua leipää, mikä silloin oli heidän ainoana ravintonaan, eikä sitäkään ollut riittävästi. Kuningas otti leipäpalan tyynesti vastaan, söi sen kaikki ja sanoi sitten kylmästi sotamiehelle: "Se ei ole hyvää, mutta sitä voi kyllä syödä." — Tämä piirre, niin pieni kuin se olikin, jos yleensä se voi olla pientä, mikä lisää kunnioitusta ja luottamusta, vaikutti enemmän kuin kaikki muu siihen, että ruotsalainen armeija kesti kurjuuden, mikä olisi ollut sietämätön jokaisen muun kenraalin johtaessa.