Eräillä illallisilla ruhtinas Menshikovin luona keisari näki hänet, rakastui häneen ja nai hänet salaisesti v. 1707; siihen eivät olleet syynä naisten metkut, vaan koska hän tapasi tässä naisessa sellaista sieluntarmoa, joka kykeni tukemaan hänen yrityksiään, vieläpä jatkamaankin niitä hänen jälkeensä. Hän oli jo aikoja sitten hylännyt ensimäisen vaimonsa Ottokefan,[36] erään pajarin tyttären; tätä syytettiin niiden muutosten vastustamisesta, joita tsaari teki valtakunnassaan. Tsaarin silmissä se tietysti oli törkein rikos. Hän näet suvaitsi perheessään vain sellaisia henkilöitä, jotka ajattelivat samoin kuin hän itse. Hän luuli nyt löytävänsä tässä muukalaisessa orjattaressa hallitsijattaren ominaisuudet, vaikkapa hänellä ei ollutkaan mitään sukupuolensa avuja. Hänen tähtensä tsaari ei välittänyt mistään ennakkoluuloista, jotka olisivat pidättäneet tavallista ihmistä, vaan kruunautti hänet keisarinnaksi. Sama nerollisuus, joka korotti hänet Pietari Aleksejevitshin puolisoksi, tuotti hänelle koko valtakunnan hänen puolisonsa kuoltua. Eurooppa näki hämmästyksekseen, kuinka tämä nainen, joka ei koskaan osannut lukea eikä kirjoittaa, korvasi kasvatuksensa ja puutteensa rohkeudellaan ja verhosi kunnialla lainsäätäjän valtaistuimen.
Mennessään tsaarin kanssa naimisiin hän luopui luterilaisesta uskosta, jossa hän oli kasvanut, ja siirtyi kreikkalaiseen kirkkoon. Hänet kastettiin uudelleen venäläisten kirkonmenojen mukaan, ja Martta-nimen sijaan hän nyt otti nimen Katariina, jolla hän sittemmin on tunnettu.
Ollessaan tällöin mukana leirissä Pruthin luona tämä nainen neuvotteli kenraalien ja varakansleri Shafirovin kanssa, sillaikaa kun tsaari oli yksin teltassaan. Tällöin päätettiin pyytää turkkilaisilta rauhaa ja tsaaria suostumaan sellaiseen menettelyyn. Varakansleri kirjoitti herransa nimessä suurvisiirille kirjeen. Kiellosta välittämättä astui tsaaritar tämä kirje kädessä tsaarin telttaan. Saatuaan monien rukousten, kinastelujen ja kyynelien jälkeen siihen hänen allekirjoituksensa hän heti keräsi kokoon kaikki jalokivensä, parhaat kalleutensa ja rahansa, lainasipa vielä lisää kenraaleilta ja saatuaan siten kootuksi melkoisen lahjan lähetti sen Venäjän keisarin allekirjoittaman kirjeen kera suurvisiirin luutnantille Osman-Agalle.[37] Mehemed-Balladshi osoitti aluksi visiirin ja voittajan ylpeyttä ja vastasi: "Tsaarin tulee lähettää luokseni pääministerinsä, sitten tahdon katsoa, mitä on tehtävä." — Heti saapuikin varakansleri Shafirov, mukanaan muutamia lahjoja, jotka hän itse julkisesti tarjosi suurvisiirille ja jotka olivat kylliksi melkoisia osoittamaan hänelle, että häntä tarvittiin, mutta liian pieniä lahjomaan häntä.
Visiirin ensi vaatimus oli, että tsaarin oli kaikkine armeijoineen ehdottomasti antauduttava. Varakansleri vastasi, että hänen herransa tulisi ryhtymään hyökkäykseen neljännestunnin kuluttua ja että venäläiset kaatuisivat mieluummin viimeiseen mieheen, kuin alistuisivat niin häpeällisiin ehtoihin. Osman puolestaan vahvisti esityksillään Shafirovin sanoja.
Mehemed-Baltadshi ei ollut soturi; hän oli nähnyt, kuinka janitshaarit edellisenä päivänä oli lyöty takaisin. Osman sai hänet helposti uskomaan, että varmoja etuja ei pitänyt panna alttiiksi yhden taistelun varaan. Niinpä hän aluksi suostuikin kuuden tunnin aselepoon, jonka kuluessa oli sovittava rauhanteon ehdoista.
Neuvottelujen aikana sattui pieni välikohtaus, josta voinee käydä ilmi, että turkkilaiset useinkin ovat arempia annetun sanansa puolesta kuin yleensä luullaan, Kaksi italialaista aatelismiestä, herra Brillon sukulaisia, joka oli everstiluutnanttina eräässä tsaarin krenatöörirykmentissä, oli poikennut leiristä rehuja etsimään ja joutunut tataarien vangeiksi; nämä veivät heidät leiriinsä ja tarjosivat kaupaksi eräälle janitshaarien upseerille. Turkkilainen, kiukustuneena siitä, että uskallettiin siten rikkoa aselepoa, vangitutti tataarit ja vei heidät itse molempien vankien kera suurvisiirin eteen.
Visiiri lähetti molemmat aatelismiehet takaisin tsaarin leiriin ja hakkautti päät poikki niiltä tataareilta, jotka olivat pääosallisia tähän rikkomukseen.
Sillä välin asettui tataarien khaani sellaisen sopimuksen tekemistä vastaan, joka riisti häneltä toivon saada ryöstää. Poniatowski kannatti siinä khaania mitä pakottavimmilla järkisyillä. Mutta Osman vei voiton sekä tataarin kärsimättömyydestä että Poniatowskin varoituksista.
Visiiri luuli tekevänsä kylliksi valtiaansa suurherran hyväksi, jos saisi toimeen edullisen rauhan. Hän vaati venäläiset jättämään takaisin Asovin, polttamaan sen satamassa olevat kaleerit, hävittämään Asovin meren rannoille rakentamansa tärkeät linnoitukset ja luovuttamaan näiden linnoitusten kaikki tykit ja ampumatarpeet suurherralle; lisäksi oli tsaarin vietävä joukkonsa pois Puolasta; hän ei saanut enää häiritä sitä pientä kasakkain joukkoa, joka oli Puolan suojeluksen alainen, eikä niitä, jotka tottelivat Turkin yliherruutta; lopuksi hänen tuli vastedes maksaa tataareille vuotuista veroa 40,000 sekiiniä, mikä kiusallinen vero oli jo aikoja sitten säädetty, joskin tsaari oli vapauttanut maansa sen maksamisesta.
Vihdoin allekirjoitettiin rauhansopimus, mainitsematta siinä sanaakaan Ruotsin kuninkaasta. Ainoa etu, minkä Poniatowski sai visiiriltä, oli erään pykälän lisääminen, jonka mukaan venäläinen sitoutui olemaan häiritsemättä Kaarle XII:n kotiinpaluuta; ja, mikä kuuluu perin omituiselta, samassa pykälässä säädettiin, että tsaari ja Ruotsin kuningas saisivat tehdä keskenään rauhan, jos heillä olisi siihen halua ja jos voisivat siitä sopia.