Kreivi Poniatowski, Ruotsin kuninkaan väsymätön asiamies, oleskeli suurvisiirin armeijassa muutamien puolalaisten ja ruotsalaisten kanssa, jotka kaikki uskoivat tsaarin perikadon välttämättömäksi.
Heti kun Poniatowski näki armeijain aivan varmasti joutuvan yhteenottoon, tiedoitti hän sen Ruotsin kuninkaalle, joka viipymättä lähti Benderistä neljänkymmenen upseerin seurassa, ollen jo etukäteen mielissään siitä, että nyt taas saisi taistella Venäjän keisaria vastaan. Monien häviöiden ja tuhoisain marssien jälkeen tsaari, työnnettynä Pruthia kohti, ei enää voinut puolustaa itseänsä muuten kuin hirsipaalustoilla ja vaunulinnallaan. Jotkut osastot janitshaareja ja spaheja heittäytyivät hänen niin huonosti linnoitetun armeijansa kimppuun; mutta he hyökkäsivät epäjärjestyksessä, ja venäläiset puolustautuivat kaikella sillä tarmolla, jonka heidän hallitsijansa läsnäolo ja epätoivo antoi heille.
Turkkilaiset tungettiin kahdesti takaisin. Seuraavana päivänä Poniatowski neuvoi suurvisiiriä näännyttämään nälkään venäläisen armeijan, jonka täytyisi kaiken puutteessa yhden päivän perästä antautua keisareilleen voittajan armoille.
Tsaari on sittemmin tunnustanut useamman kuin yhden kerran, ettei hän koskaan elämässään ole tuntenut mitään niin julmaa kuin oli silloisen yön tuska ja levottomuus. Hänen mielessään pyöri kaikki se, mitä hän niin monen vuoden kuluessa oli tehnyt kansansa kunnian ja menestyksen hyväksi: niin monet suuret työt, jotka sota aina oli keskeyttänyt, joutuisivat nyt kenties hänen kerallaan perikatoon, ennenkuin olivat loppuun suoritetut. Hänen oli pakko joko kuolla nälkään tai käydä väsynein, puoleen määräänsä supistetuin joukoin, miltei ratsuttomin ratsumiehin ja nälän ja rasitusten riuduttamin jalkamiehin lähes 180,000 miehen kimppuun. Yön lähestyessä hän kutsui luokseen kenraali Sheremetjevin ja käski hänen epäröimättä ja kauan neuvottelematta valmistaa kaikki siihen kuntoon, että päivän koittaessa voitaisiin tehdä pistinhyökkäys turkkilaisten kimppuun.
Lisäksi hän antoi nimenomaisen määräyksen koko kuormaston polttamisesta; jokainen upseeri saisi säilyttää itselleen vain yhdet vaunut, jotta tappiolle jouduttaessa viholliset eivät ainakaan voisi saada toivomaansa saalista.
Järjestettyään kaikki kenraalinsa kera taistelun varalle, hän vetäytyi telttaansa tuskan masentamana ja kouristusten ahdistamana, mikä vaiva tapasi häntä usein ja aina kaksinverroin rajuna silloin, kun hän oli kovasti järkytetty. Hän kielsi ketään yöllä minkään tekosyyn varjolla astumasta telttaansa, koska ei tahtonut kuulla mitään väitteitä päätöstään vastaan, joka kyllä oli epätoivoinen, mutta välttämätön, ja vielä vähemmän halusi ketään todistajaksi siihen surkeaan asemaan, jossa hän tunsi olevansa.
Sillä välin poltettiin hänen määräyksensä mukaan suurin osa kuormastosta. Koko armeija seurasi tätä esimerkkiä, joskin vastenmielisesti; monet kaivoivat tärkeimmät kalleutensa maahan. Kenraalit antoivat jo lähtökäskyn ja koettivat virittää armeijassa luottamusta, jota ei ollut heillä itselläänkään. Rasituksen ja nälän riuduttamat sotamiehet marssivat innottomasti ja toivotta. Naiset, joita armeijassa oli liiaksikin, purkivat ilmoille valitushuutoja, jotka vielä enemmän masensivat mieliä. Kaikki odottivat huomispäivänä joko kuolemaa tai orjuutta. Tämä ei ole mitään liioittelua; juuri siten on kuultu niiden upseerien kertovan, jotka palvelivat tässä armeijassa.
Tällöin oli venäläisten leirissä eräs nainen, kenties yhtä merkillinen kuin tsaari itse. Hänet tunnettiin vielä ainoastaan Katariinan nimellä. Hänen äitinsä oli eräs viheliäinen talonpoikaisvaimo, nimeltä Erb-Magden,[35] Ringenin kylästä Vironmaalta, jossa rahvas on maaorjuudessa ja joka tähän aikaan oli Ruotsin herruuden alainen. Isäänsä hän ei ole koskaan tuntenut; kasteessa hän oli saanut nimen Martta. Seurakunnan pappi kasvatti säälistä häntä nelitoistavuotiaaksi saakka. Siinä iässä hän pääsi palvelijattareksi Marienburgiin eräälle paikkakunnan luterilaiselle, Glück-nimiselle pappismiehelle.
Kahdeksantoistavuotiaana, v. 1702, hän meni naimisiin erään ruotsalaisen rakuunan kanssa. Häitten jälkeisenä päivänä venäläiset löivät sen ruotsalaisen joukko-osaston, jossa mainittu rakuuna palveli, eikä tätä enää sen koommin nähty. Hänen vaimonsa ei saanut tietää, oliko hän joutunut vangiksi eikä sittemmin enää milloinkaan kuullut rahtuakaan miehestään.
Muutamia päiviä myöhemmin hän itsekin joutui kenraali Bauerin vangiksi ja palveli nyt aluksi tätä sekä sittemmin marsalkka Sheremetjeviä. Tämä lahjoitti hänet ruhtinas Menshikoville, miehelle, joka on saanut kokea mitä äärimmäisimpiä onnenvaihteluja. Oltuaan ensin piirakkaleipurin oppipoika, sitten kenraali ja ruhtinas, hänet lopuksi erotettiin kaikista arvoistaan ja karkoitettiin Siperiaan, jossa hän kuoli kurjuudessa ja epätoivossa.