Ruotsin kuninkaan lahjojen ja vehkeilyjen suosiolliseksi saattama khaani sai aluksi aikaan, että joukkojen yleiseksi yhtymispaikaksi määrättiin itse Bender, jotta siten Kaarle XII:n nähden voitaisiin paremmin osoittaa, että sotaa käytiin juuri hänen vuoksensa.
Mutta uudella suurvisiirillä Baltadshi-Mehemedillä ei ollut samoja velvoituksia eikä hän tahtonutkaan siinä suhteessa liehitellä vierasta ruhtinasta. Hän muutti määräyksen siten, että suuren armeijan tuli kokoontua Adrianopolin luo. Juuri näille Adrianopolin avaroille ja viljaville tasangoille kokoontuvatkin turkkilaiset armeijat säännöllisesti silloin, kun tämä kansa ryhtyy sotaan kristittyjä vastaan. Aasiasta ja Afrikasta saapuneet joukot levähtävät siellä ja virkistyvät muutamia viikkoja. Mutta tällä kertaa suurvisiiri, ehtiäkseen ennen tsaaria, antoi armeijan levähtää vain kolme päivää ja marssi sitten Tonavalle sekä sieltä Bessarabiaa kohti.
Turkkilaisten joukot eivät enää nykyään ole niin pelottavia kuin muinoin, jolloin he valloittivat niin paljon valtioita Aasiassa, Afrikassa ja Euroopassa. Silloin turkkilaisten ruumiinvoima, miehuus ja lukumäärä voittivat helposti heidän vähemmän voimakkaat ja huonommin harjoitetut vihollisensa. Mutta nykypäivinä, jolloin kristityt ovat paremmin perehtyneet sotataitoon, he melkein aina lyövät turkkilaiset säännöllisessä taistelussa, vieläpä epätasaisin voiminkin. Jos kohta Turkin valtakunta äskettäin on tehnytkin joitakuita valloituksia, on niin tapahtunut ainoastaan Venetsian tasavallan kustannuksella, joka onkin enemmän viisaan kuin sotaisan maineessa, ja jota muukalaiset puolustavat ja aina keskenään eripuraiset kristityt ruhtinaat huonosti auttavat.
Janitshaarit ja spahit [janitshaarit, jalkaväki; spahit, ratsuväki. — Suom. muist.] hyökkäävät epäjärjestyksessä, ollen kykenemättömiä kuulemaan komennusta ja jälleen kokoontumaan. Heidän ratsuväkensä, jonka, katsoen heidän hevostensa hyvyyteen ja kepeyteen, pitäisi olla oivallista, ei kykene kestämään saksalaisen ratsuväen iskua; jalkaväki taas ei tällöin vielä osannut edullisesti käyttää hyväkseen pistintä. Lisäksi turkkilaisilla ei maasodassa ole ollut joukossaan suurta sotapäällikköä Köprilin jälkeen, joka valloitti Candian saaren. — Seraljin toimettomuudessa ja hiljaisuudessa kasvanut orja, joka oli suosion oikusta päässyt visiiriksi ja vasten tahtoaan kenraaliksi, johdatti nyt hätäisesti koottua armeijaa, jolta puuttui sotakokemus ja -kuri, venäläisiä joukkoja vastaan, jotka jo kahdentoista vuoden aikana olivat tottuneet sotaan ja ylpeilivät ruotsalaisten voittamisesta.
Kaiken todennäköisyyden mukaan olisi tsaarin siis tullut voittaa Baltadshi-Mehemed, mutta hän teki turkkilaisiin nähden saman virheen, kuin Ruotsin kuningas taistellessaan häntä vastaan: hän halveksi vihollistaan liiaksi. Kuultuaan turkkilaisten varusteluista hän jätti Moskovan ja, käskettyään muuttamaan Riian piirityksen saarroksi, kokosi Puolan rajoille 80,000 miestä sotaväkeään. Tämän armeijan kera hän suuntasi kulkunsa muinaisten dakialaisten maan Moldaun ja Valakian kautta, missä nykyään asuu kreikkalaiskristittyjä, jotka maksavat veroa suurherralle.
Moldauta hallitsi tällöin ruhtinas Kantemir, sukuperältään kreikkalainen, jossa yhtyi muinaisten kreikkalaisten lahjakkuus, tieteitten harrastus ja sotataito. Hänen väitettiin polveutuvan kuuluisasta Timurista, joka on tunnettu Tamerlanin nimellä. Tämä alkuperä näytti kauniimmalta kuin kreikkalainen; mainittu polveutuminen todistettiin mainion valloittajan nimellä. Timur, sanottiin, on sama kuin Temir; arvonimi khaani (khan), joka Timurilla oli ennen Aasian valloittamista, tavataan nimessä Kantemir; niinpä siis ruhtinas Kantemir on Tamerlanin jälkeläinen. Sellaiset ovat muutoin useimpien sukujohtojen perusteet!
Polveutuipa Kantemir mistä suvusta hyvänsä, hän oli koko asemastaan kiitollisuudenvelassa Ottomaniselle Portille. Mutta tuskin oli hänet varustettu ruhtinuuden arvolla, kun hän jo petti hyväntekijänsä, turkkilaisten keisarin, tsaarin hyväksi, jolta hän toivoi vielä suurempia etuja. Hän kuvitteli itselleen, että Kaarle XII:n voittaja helposti voittaisi myös vähäpätöisen visiirin, joka ei koskaan ollut käynyt sotaa ja joka kiaia'kseen, toisin sanoen luutnantikseen, oli valinnut Turkin tullilaitoksen intendentin. Hän luotti siihen, että hänen kaikki kreikkalaisensa asettuisivat hänen puolelleen; myös kreikkalaiset patriarkat rohkaisivat häntä tähän luopumukseen. Tehtyään salaisen sopimuksen tämän ruhtinaan kanssa ja otettuaan hänet armeijaansa tsaari marssi hänen maahansa ja saapui kesäkuussa 1711 Hierasus-joen, nykyisen Pruthin, pohjoiselle rannalle, lähelle Moldaun pääkaupunkia Jassya.
Heti kun suurvisiiri oli saanut tietää Pietari Aleksejevitshin marssivan tähän suuntaan, jätti hän myös leirinsä ja seuraten Tonavan kulkua meni tämän joen yli laivasiltaa myöten Saccia-nimisen kauppalan luona, samassa paikassa, johon Dareios muinoin oli rakennuttanut hänen nimeään kantavan sillan. Turkkilainen armeija kulki niin nopeasti, että se kohta oli venäläisten näkyvissä, Pruth-joen ollessa molempien välissä.
Ollen varma Moldaun ruhtinaasta tsaari ei osannut aavistaakaan, että moldaulaiset karttaisivat häntä. Mutta usein ruhtinaalla ja alamaisilla on sangen erilaiset harrastukset. Jälkimäiset rakastivat turkkilaista yliherruutta, joka aina on uhkaava vain ylimyksille, mutta kohtelee lempeästi veronalaisia talonpoikia. He pelkäsivät kristittyjä, varsinkin venäläisiä, jotka aina olivat kohdelleet heitä epäinhimillisesti. Niinpä he veivätkin kaikki elintarpeensa turkkilaiselle armeijalle. Hankkijat, jotka olivat ottaneet toimekseen varustaa venäläiset muonavaroilla, suorittivat tsaarin kanssa tekemänsä sitoumukset suurvisiirin leirissä. Moldaulaisten naapurit, valakit, osoittivat turkkilaisille samaa alttiutta; siinä määrin vanha käsitys venäläisten raakuudesta oli vieroittanut heistä kaikkien mielet.
Tsaari, siten pettyneenä kenties liiankin helposti omaksutuissa toiveissaan, näki nyt äkkiä armeijansa olevan ilman elintarpeita ja rehuja. Sotamiehiä karkaili joukoittain, ja pianpa hänen armeijansa huomasi supistuneensa tuskin 30,000 mieheen, jotka olivat nääntymäisillään kurjuuteen. Pruthin luona sai tsaari, koska oli pannut luottamuksensa Kantemiriin, kokea samaa, mitä Kaarle XII oli kokenut Pultavan luona, luotettuaan liian paljon Mazeppaan. Sillä välin turkkilaiset menivät Pruthin yli, ympäröivät venäläiset ja varustivat heidän eteensä linnoitetun leirin. Kummallista on, ettei tsaari ollenkaan koettanut estää joen yli menoa tai ettei hän edes korjannut tätä virhettä ryhtymällä taisteluun turkkilaisia vastaan heti ylimenon tapahduttua, vaan nyt soi heille aikaa saattaa hänen armeijansa nälällä ja rasituksella perikatoon. Näyttää siltä kuin tämä ruhtinas olisi tällä sotaretkeltä tehnyt kaikkensa joutuakseen turmioon. Hän oli ilman elintarpeita, takanansa Pruth-joki, edessänsä 150,000 turkkilaista ja ympärillä 40,000 tataaria, jotka yhtä mittaa oikealta ja vasemmalta häiritsivät häntä. Tässä hädässään hän sanoikin julkisesti: "Kas nytpä olen ainakin yhtä pahassa pinteessä kuin veljeni Kaarle oli Pultavan luona."