Suurvisiiri Köprili, joka vastusti hänen suunnitelmiaan, pantiin viralta kaksikuukautisen ministerinä olon perästä. Kaarle XII:n pieni hovi ja hänen kannattajansa Puolassa julistivat nyt, että Kaarle muka asetti ja erotti ministerejä ja hallitsi Turkin valtakuntaa Benderissä olevasta turvapaikastaan käsin. Mutta todellisuudessa hänellä ei ollut mitään osaa tämän suosikin epäsuosioon; visiirin ankara rehellisyys lienee ollut ainoana syynä hänen kukistumiseensa. Hänen edeltäjänsä ei näet ollut maksanut janitshaarien palkkoja keisarillisesta rahastosta, vaan niistä varoista, joita hän kokosi kiskomisillaan. Köprili taas maksoi palkat valtionrahastosta. Ahmed moitti häntä siitä, että hän piti alamaisten etua tärkeämpänä kuin keisarin. "Sinun edeltäjäsi Tshurluli", sanoi hän visiirille, "osasi keksiä toisia keinoja sotaväkeni palkkaamiseksi". Suurvisiiri vastasi: "Jos hän osasi taidon rikastuttaa sinun korkeuttasi ryöstöillä, niin minä puolestani pidän kunnianani olla tuntematta sitä taitoa."
Se syvä salaisuus, johon seralji on verhottu, laskee harvoin sellaisia keskusteluja pääsemään julkisuuteen. Mutta edellä oleva tuli tiedoksi Köprilin epäsuosioon joutumisen keralla. Tämä visiiri ei saanut päällään maksaa rohkeuttaan, koska todellinen hyve joskus hankkii itselleen arvonantoa, vaikkapa se ei miellyttäisikään. Hänen sallittiin vetäytyä Necroponten saareen. Minä tunnen nämä yksityisseikat sukulaiseni Brun kirjeistä, joka oli ensimäinen dragomani [tulkki. — Suom. muist.] Portin luona, ja minä mainitsin ne antaakseni käsityksen tämän hallituksen hengestä.
Suurherra kutsutti nyt Alepposta Syyrian pashan Baltadshi-Mehemedin, joka jo ennen Tshurlulia oli ollut suurvisiirinä. Seraljin baltadshit (nimi johtuu sanasta balta, joka merkitsee kirvestä) ovat orjia, jotka hakkaavat puita hallitsijasuvun prinssien ja sulttaanien tarpeeksi. Uusi visiiri oli nuoruudessaan ollut baltadshi (puunhakkaaja) ja edelleen säilyttänyt tämän nimen turkkilaisten tavan mukaan, jotka punastumatta ottavat nimekseen ensimäisen ammattinsa tai isänsä ammatin tai syntymäpaikkansa nimen.
Ollessaan vielä palvelijana seraljissa oli Baltadshi-Mehemedillä ollut onni tehdä muutamia pieniä palveluksia prinssi Ahmedille, joka silloin, veljensä Mustafan hallitessa, oli valtiovankina. Hallitsijasuvun prinsseille annetaan huvitukseksi niin iäkkäitä naisia, etteivät he enää voi saada lapsia (mikä ikäkausi alkaa Turkissa sangen varhain), mutta ovat vielä kyllin kauniita miellyttääksensä. Sulttaaniksi päästyään Ahmed antoi yhden noista orjattaristaan, jota hän oli suuresti rakastanut, vaimoksi Baltadshi-Mehemedille. Tämä nainen osasi vehkeilyllään tehdä miehestään suurvisiirin; toinen vehkeily kukisti hänet ja kolmas kohotti hänet jälleen visiiriksi.
Ottaessaan vastaan valtakunnan sinetin Baltadshi-Mehemed näki Ruotsin kuninkaan puolueen olevan vallitsevana seraljissa. Sulttaanitar-valide, Ali Kumurdshi, suurherran suosikki, kislar-aga, mustien eunukkien päämies, ja janitshaarien aga tahtoivat sotaa tsaaria vastaan. Myöskin sulttaani oli niin päättänyt. Hänen ensimäinen uudelle suurvisiirille antamansa käsky kuuluikin, että tämän tuli lähteä 200,000 miehen kera hätyyttämään venäläisiä. Baltadshi-Mehemed ei ollut ikinänsä käynyt sotaa, mutta hän ei suinkaan ollut mikään pölkkypää, jollaiseksi häneen tyytymättömät ruotsalaiset ovat hänet esittäneet. Hän sanoi suurherralle, ottaessaan tämän kädestä vastaan jalokivillä koristetun sapelin: "Sinun korkeutesi tietää, että minut on opetettu käyttämään kirvestä puiden halkomiseen, mutta ei miekkaa armeijan komentamiseen. Kuitenkin tahdon koettaa palvella sinua hyvin. Mutta jos epäonnistuisin, niin muista silloin minun pyytäneen, ettet lukisi sitä minun viakseni." — Sulttaani vakuutti hänelle ystävyyttänsä ja visiiri valmistautui tottelemaan.
Ottomanisen Portin ensimäinen askel oli sulkea Venäjän lähettiläs Seitsemän tornin linnaan. Turkkilaisten tapana on näet alkaa siten, että he panevat vankeuteen niiden ruhtinasten ministerit, joille he julistavat sodan. Ollen muutoin tarkkoja vieraanvaraisuuden noudattajia he tässä asiassa loukkaavat kansakuntien pyhintä oikeutta. He harjoittavat tätä vääryyttä kohtuuden varjolla; he näet kuvittelevat tai uskottelevat, etteivät he koskaan ryhdy muihin kuin oikeutettuihin sotiin, koska heidän muftinsa hyväksymys on ne pyhittänyt. Tämän periaatteen mukaan he uskovat tarttuvansa aseihin rangaistaksensa siten sopimusten rikkojia, vaikkapa he itsekin usein rikkovat niitä, ja arvelevat tarvitsevansa kurittaa myös viholliskuninkaiden lähettiläitä, muka heidän uskottomien herrojensa rikostovereina.
Tähän käsitykseen liittyy se naurettava halveksunta, jota he teeskentelevät kristittyjä ruhtinaita ja lähettiläitä kohtaan, joita he säännöllisesti pitävät vain kauppakonsulien veroisina.
Krimin tataarien ruhtinas, jota me nimitämme khaaniksi, sai käskyn olla valmiina 40,000 tataarin kanssa. Mainittu ruhtinas hallitsee Nogain aroa, Budziakia ynnä osaa tsherkessien maasta sekä koko Krimiä, mikä maakunta muinaisuudessa tunnettiin nimellä Taurialainen Khersonesos, jonne kreikkalaiset johtivat kauppansa ja aseensa ja perustivat mahtavia kaupunkeja ja jonne myöhemmin tunkeutuivat genovalaiset, ollessaan Euroopan kaupan valtiaita. Tässä maassa nähdään kreikkalaisten kaupunkien raunioita ja genovalaisten muistomerkkejä, jotka vieläkin pysyvät pystyssä keskellä hävitystä ja raakalaisuutta.
Khaania hänen alamaisensa nimittävät keisariksi; mutta tästä muhkeasta arvonimestä huolimatta hän on vain Poriin orja. Ottomanilainen veri, josta khaanit polveutuvat, ja se oikeus, joka heillä, suurherran suvun mahdollisesti sammuessa, on Turkin valtaistuimeen, tekee heidän perheensä kunnioitettavaksi sulttaanin itsensä silmissä ja heidän persoonansa pelottavaksi. Suurherra ei sentähden ole uskaltanutkaan tuhota tataarilais-khaanien sukua, mutta hän ei myös melkein koskaan päästä näitä ruhtinaita vanhenemaan valtaistuimella. Heidän käytöksensä on aina naapuripashain valvonnan alainen, heidän maitansa ympäröivät janitshaarit, heidän tahtoansa vastassa on suurvisiirin tahto, heidän aikeensa ovat aina epäluulon alaisia. Jos tataarit valittavat khaaniansa vastaan, niin Portti erottaa hänet tällä tekosyyllä; jos taas hänestä liiaksi pidetään, niin on se vielä suurempi rikos, joka heti rangaistaan. Niinpä melkein kaikki joutuvatkin valtaistuimelta maanpakoon ja päättävät päivänsä Rhodos-saarella, joka säännöllisesti on heidän vankilansa ja hautansa.
Heidän alamaisensa, tataarit, ovat maailman ryöstönhimoisimpia kansoja, mutta samalla (mikä ei näytä soveltuvan yhteen sen kanssa) vieraanvaraisimpia. He kulkevat viidenkymmenen penikulman päähän maastansa hätyyttämään jotakin karavaania tai hävittämään kyliä. Mutta kun muukalainen, olkoonpa kuka hyvänsä, saapuu heidän maahansa, niin häntä ei ainoastaan oteta kaikkialla hyvin vastaan, majoiteta ja kestitetä, vaan myös joka paikassa, missä hän liikkuu, asukkaat riitelevät keskenään kunniasta saada hänet vieraaksensa. Talon isäntä, hänen vaimonsa ja hänen tyttärensä palvelevat häntä kilpaa. Skyyttalaiset, heidän esi-isänsä, ovat jättäneet heille perinnöksi loukkaamattomana pidetyn kunnioituksen vieraanvaraisuutta kohtaan, jonka he ovat säilyttäneet, koska heidän luonaan käyvien muukalaisten vähäinen luku ja kaikkien elintarpeiden halpa hinta eivät tee tämän hyveen harjoittamista heille liian rasittavaksi. Kun tataarit lähtevät sotaan turkkilaisen armeijan kanssa, huolehtii suurherra heidän elatuksestaan; heidän saamansa saalis on heidän ainoa palkkansa; he ovatkin soveliaampia ryöstelemään kuin säännölliseen taisteluun.