Tämä suurenmoinen näytelmä lisäsi tietysti alamaisten kunnioitusta tsaarin persoonaa kohtaan. Kaikki se, mitä hän oli tehnyt todella hyödyllistä heidän hyväkseen, teki hänet kenties vähemmän suureksi heidän silmissään.
Sillävälin hän jatkoi Riian saartoa. Hänen kenraalinsa valtasivat loput Liivinmaasta ja osan Suomea. Samaan aikaan Tanskan kuningas teki koko laivastollaan maihinnousun Ruotsiin, laskien sinne 17,000 miestä, joiden päällikkyyden hän uskoi kreivi Reventloville.
Ruotsin hallitusta hoiti tällöin muutamista senaattoreista muodostettu hallituskunta, jonka kuningas Tukholmasta lähtiessään oli asettanut. Senaatti, joka arveli hallituksen oikeuden mukaan kuuluvan itselleen, oli kateellinen hallituskunnalle. Valtio kärsi tästä eripuraisuudesta. Mutta heti kun Pultavan taistelun jälkeen Tukholmaan ennätti ensimäinen uutinen siitä, että kuningas oli Benderissä tataarien ja turkkilaisten käsissä ja että tanskalaiset olivat nousseet maihin Skoonessa, jossa olivat valloittaneet Helsingborgin kaupungin, lakkasi kaikki kateus. Ajateltiin vain Ruotsin pelastamista. Maa alkoi olla miltei tyhjä säännöllisistä joukoista, sillä vaikka Kaarle olikin aina suorittanut suuret sotaretkensä pienten armeijain avulla, olivat kuitenkin ne lukemattomat taistelut, joita hän yhdeksän vuoden kuluessa oli käynyt, ja välttämättömyys yhäti täydentää sotajoukkoja sekä elättää niitä varusväkiä ja armeijaosastoja, joita oli aina pidettävä valmiina Suomessa, Inkerissä, Liivinmaalla, Pommerissa, Bremenissä ja Werdenissä, vieneet Ruotsista sodan kestäessä kaiken kaikkiaan enemmän kuin 250,000 sotamiestä.[34] Jäljellä oli enää vain 8,000 miestä vanhoja joukkoja, jotka yhdessä vastakutsuttujen miesten kanssa olivat Ruotsin ainoana turvana.
Mutta Ruotsin kansa on sotainen, ja kaikki olivat vähitellen omaksuneet kuninkaansa hengen. Maan toisesta äärestä toiseen ei puhuttukaan muusta kuin Kaarlen, hänen kenraaliensa ja näiden johdolla Narvan, Väinä-joen, Klissowin, Pultuskin ja Holovezinin luona taistelleiden vanhain joukkojen ihmeellisistä urotöistä. Halvimmatkin ruotsalaiset täytti sen johdosta kilvoittelun ja kunnian henki. Siihen tuli lisäksi rakkaus ja sääli, jota he tunsivat kuningastaan kohtaan, sekä leppymätön tanskalaisviha. Monissa muissa maissa talonpojat ovat orjia, tai ainakin heitä kohdellaan sellaisna. Ruotsissa, ollen tärkeä osa valtioruumiista, he pitivät itseään täysarvoisina kansalaisina ja olivat ylevän mielenlaadun elähdyttämiä. Niinpä näistä nostomiehistä vähässä ajassa tulikin mitä parhaita pohjoismaiden sotajoukkoja.
Hallituksen käskystä kenraali Stenbock asettui 8,000 vanhan sotilaan ja noin 12,000 nostomiehen etunenään, lähteäkseen karkoittamaan maasta tanskalaiset, jotka hävittelivät Helsingborgin rannikkoa ja ulottivat jo pakko- ja paloverotusretkensä kauas sisämaahan.
Ei ollut aikaa eikä varoja antaa nostoväelle säännöllisiä pukuja. Enimmät talonpojista saapuivat puettuina liinamekkoihin, pistoolit paulalla vyöhön kiinnitettyinä. Tämän harvinaisen armeijan kera Stenbock kohtasi tanskalaiset kolmen penikulman päässä Helsingborgista. Hän halusi suoda joukoilleen muutaman päivän levon, linnoittautua ja antaa uusille sotamiehilleen aikaa tottua viholliseen; mutta talonpojat vaativat kaikki yhdestä suusta päästä taisteluun jo saapumispäivänään.
Mukana olleet upseerit ovat vakuuttaneet minulle nähneensä heidät silloin melkein kaikki vihan vimmassa; niin hirveä on ruotsalaisten kansallisviha tanskalaisia vastaan. Stenbock käytti hyväkseen tätä otollista mielialaa, joka taistelupäivänä merkitsee yhtä paljon kuin sotilaallinen harjaantumus. Hän kävi tanskalaisten kimppuun, ja siinä nähtiin perin harvinainen näky, kuinka aivan uudet nahkapojat jo ensimäisessä taistelussaan osoittivat vanhain soturien vertaista pelottomuutta. Kaksi rykmenttiä näitä kiireesti asestettuja talonpoikia murskasi Tanskan kuninkaan kaartinrykmentin, josta jäi jäljelle vain kymmenen miestä.
Täydellisesti tappiolle joutuneet tanskalaiset peräytyivät Helsingborgin tykkien turviin. Ruotsin ja Seelannin välimatka on niin lyhyt, että Tanskan kuningas jo samana päivänä sai Köpenhaminaan tiedon armeijansa tappiosta Ruotsissa. Hän lähetti laivastonsa hakemaan armeijansa jäännöksiä pois. Tanskalaiset jättivät Ruotsin kiireesti viisi päivää taistelun jälkeen. Mutta kun he eivät voineet viedä mukanaan hevosiaan eivätkä myöskään tahtoneet jättää niitä viholliselle, niin he tappoivat ne Helsingborgin ympäristössä ja polttivat muonavaransa, viljansa ja kuormastansa poroksi sekä jättivät Helsingborgiin neljätuhatta haavoitettua, joista enin osa kuoli tapetuista hevosista lähtevään löyhkään ja elintarpeiden puutteeseen, koska heidän maanmiehensä itse veivät ne heiltä, estääkseen ruotsalaisia pääsemästä niihin käsiksi.
Samaan aikaan Taalainmaan talonpojat, kuultuaan metsiensä keskuuteen kuninkaansa olevan turkkilaisten vankina, lähettivät edustajiaan Tukholmaan hallituksen luo ja tarjoutuivat omalla kustannuksellaan, 20,000 miehen voimalla, lähtemään vapauttamaan herransa hänen vihollistensa käsistä. Tämä tarjoumus, joka oli todistuksena enemmän rohkeudesta ja kiintymyksestä kuin varsinaisesti hyödyllinen, otettiin mielihyvällä vastaan, mutta sentään hylättiin. Kuitenkaan ei laiminlyöty ilmoittaa siitä kuninkaalle silloin, kun hänelle lähetettiin kertomus Helsingborgin taistelusta.
Kaarle sai nämä lohdulliset uutiset Benderin luona olevaan leiriinsä heinäkuussa 1710. Vähän aikaa sen jälkeen eräs toinenkin tapahtuma varmisti häntä hänen toiveissaan.