Tsaari, mahtavampana kuin kaikki muut yhteensä, käytti hyväkseen voittoaan, valloitti Viipurin ja koko Karjalan, täytti Suomen sotajoukoillaan, piiritti Riikaa ja lähetti yhden armeijaosaston Puolaan auttamaan Augustia nousemaan jälleen valtaistuimelle. Tämä keisari oli nyt samassa asemassa, jossa Kaarle oli ollut aikaisemmin, nimittäin Puolan ja pohjoismaiden ylivaltiaana; mutta hän noudatti vain etujensa vaatimuksia, kun Kaarle sen sijaan ei koskaan ollut kuullut muuta kuin kostonsa ja kunniansa ääntä. Ruotsin hallitsija oli auttanut liittolaisiaan ja musertanut vihollisensa, vaatimatta vähintäkään korvausta voitoistaan; tsaari taas, ollen käytökseltään enemmän ruhtinas ja vähemmän sankari, ei tahtonut auttaa Puolan kuningasta muulla ehdolla kuin sillä, että tämä luovuttaisi hänelle Liivinmaan ja että mainittu maakunta, jonka tähden August oli sytyttänyt sodan, jäisi ainiaaksi Venäjän haltuun.
Myös Tanskan kuningas unohti Traventhalin rauhan, kuten August Altranstädtin sopimuksen, ja ajatteli jo tällöin Holsteinin ja Bremenin herttuakuntain valtaamista, joita hän jälleen vaati omikseen. Preussin kuninkaalla taas oli vanhoja oikeuksia Ruotsin Pommeriin, jotka hänkin nyt halusi saattaa jälleen voimaan. Mecklenburgin herttuaa suututti taas se, että Wismar, herttuakunnan kaunein kaupunki, vielä oli Ruotsin hallussa. Tämän ruhtinaan tuli mennä naimisiin Venäjän keisarin veljentyttären kanssa, ja tsaari etsi vain tekosyytä saadakseen Ruotsin tavoin Saksassa lujan jalansijan. Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö puolestaan tahtoi myös rikastua Kaarlen kustannuksella. Vieläpä Münsterin piispakin olisi halunnut saada voimaan joitakin oikeuksia, jos hänellä vain olisi ollut siihen mahtia.
Kaksi- tai kolmetoistatuhatta ruotsalaista puolusti Pommeria ja Kaarlen muita saksalaisia maita. Sota siirtyi nyt sinne. Tämä myrsky hälytti myös Saksan keisarin liittolaisineen. Sellainen on näet valtakunnanlaki, että jokaista, joka hätyyttää yhtä sen maista, pidetään koko Saksan valtakunnan vihollisena.
Mutta oli olemassa vielä suurempikin selkkaus. Kaikki nämä ruhtinaat, paitsi tsaari, olivat tällöin liitossa Ludvig XIV:ttä vastaan, jonka mahtavuus oli jonkun aikaa ollut yhtä pelottava kuin Kaarlen.
Saksanmaa oli vuosisadan alussa etelästä pohjoiseen ollut puristuksissa Ranskan ja Ruotsin armeijain välissä. Ranskalaiset olivat menneet Tonavan, ruotsalaiset Oderin yli. Jos niiden silloin voitokkaat sotavoimat olisivat yhtyneet, olisi valtakunta ollut hukassa. Mutta samanlainen kova onni, joka masensi Ruotsin, oli nöyryyttänyt myös Ranskan. Ruotsilla oli sentään vielä apukeinoja, ja Ludvig XIV jatkoi sotaa tarmokkaasti, joskin onnettomasti. Jos Pommeri ja Bremenin herttuakunta nyt joutuisivat sotanäyttämöksi, oli pelättävissä, että Saksan valtakunta kärsisi siitä ja olisi tältä puolelta heikontuneena vähemmän voimakas Ludvig XIV:ttä vastaan. Tätä vaaraa torjuakseen keisari, Saksan ruhtinaat, Englannin kuningatar Anna ja Hollannin yleis-eduskunta tekivät vuoden 1709 lopulla Haagissa erään kummallisimpia sopimuksia, mitä koskaan on allekirjoitettu.
Näiden valtojen kesken näet päätettiin, ettei sotaa Ruotsia vastaan saisi käydä Pommerissa eikä missään muussakaan Saksan maakunnassa, ja että Kaarle XII:n viholliset voisivat hätyyttää häntä kaikkialla muualla. Puolan kuningas ja tsaari liittyivät myös tähän sopimukseen; he lisäyttivät siihen vielä kohdan, joka oli yhtä kummallinen kuin itse sopimus: että nimittäin Pommerissa olevat 12,000 ruotsalaista eivät saisi lähteä sieltä, mennäkseen puolustamaan Ruotsin muita maakuntia.
Jotta tämän sopimuksen voimaanpano turvattaisiin, esitettiin koottavaksi armeija, joka suojelisi tätä näennäistä puolueettomuutta. Sen tuli olla leirissä Oderin varrella. Moisen, sodan estämiseksi tarkoitetun armeijan asettaminen olisi ollut omituinen uudistus. Juuri niillä, joiden tuli se kustantaa, oli enimmäkseen tärkeät syynsä käydä tätä sotaa, jota nyt tahdottiin karttaa; sopimus näet määräsi, että asianomainen armeija oli pantava kokoon keisarin, Preussin kuninkaan, Hannoverin vaaliruhtinaan, Hessenin maakreivin ja Münsterin piispan joukoista.
Kävikin juuri niin, kuin moisesta suunnitelmasta luonnollisesti sopi odottaa: se jäi täytäntöön panematta. Ruhtinaat, joiden tuli asettaa oma osuutensa mainittuun armeijaan, eivät antaneet mitään. Ei saatu kokoon kahtakaan rykmenttiä. Puhuttiin paljon puolueettomuudesta, mutta kukaan ei sitä noudattanut. Siten pohjoismaiden ruhtinaat, joilla oli ratkaistavana riitakysymyksiä Ruotsin kuninkaan kanssa, saivat täyden vapauden kiistellä tämän ruhtinaan peruista.
Asiain näin ollen tsaari, jätettyään joukkonsa majailemaan Liettuaan ja järjestettyään Riian piirityksen, palasi Moskovaan, antaakseen siellä alamaisilleen näytännön, joka oli yhtä uusi kuin kaikki muukin, mitä hän siihen saakka oli tehnyt valtakunnassaan: se oli voittokulkue vanhain roomalaisten tapaan. Hän saapui Moskovaan seitsemän kaduille pystytetyn riemukaaren alitse; kadut oli koristettu kaikella, mitä ilmanala voi tarjota ja hänen huolenpidostaan kukoistamaan ruvennut kauppa oli kyennyt sinne tuottamaan. Eräs kaartinrykmentti aloitti kulkueen; sitä seurasivat ruotsalaisilta Ljesnan ja Pultavan luona vallatut tykit, joista kutakin veti kahdeksan maahan saakka ulottuvilla, helakanpunaisilla satulaloimilla verhottua hevosta. Sitten tulivat liput, patarummut ja viirit, jotka oli vallattu näissä kahdessa taistelussa, niiden upseerien ja sotamiesten kantamina, jotka olivat ne ottaneet. Näitä sotasaaliita seurasivat tsaarin kauneimmat joukko-osastot.
Niiden kuljettua ohitse nähtiin vartavasten rakennetuissa vaunuissa Kaarle XII:n kantopaarit, jotka oli löydetty Pultavan taistelukentältä kahden tykinkuulan särkeminä. Kantopaarien jäljessä marssivat kaksittain kaikki sotavangit. Siinä nähtiin Ruotsin pääministeri kreivi Piper, kuuluisa marsalkka Rehnsköld, kreivi Lewenhaupt, kenraalit Schlippenbach, Stackelberg, Hamilton ynnä kaikki upseerit ja sotamiehet, jotka sitten hajoitettiin ympäri avaraa Venäjänmaata. Heidän jälkeensä esiintyi tsaari itse saman hevosen selässä, jolla hän oli ratsastanut Pultavan taistelussa. Muutaman askelen päässä hänestä nähtiin ne kenraalit, joilla oli ollut osuutensa mainitun päivän menestykseen. Sitten tuli eräs toinen kaartinrykmentti, ja lopuksi päättivät kulkueen ruotsalaisten ampumatarvevaunut. Tämän juhlasaaton aikana soivat Moskovan kaikki kirkonkellot, nahka- ja patarummut rämisivät, vaskitorvet toitottivat ja lukemattomat muut soittokojeet helisivät tovittain, samalla kun kaksisataa kanuunaa jymisi kunnialaukauksia ja viisisataatuhatta ihmistä purki ilmoille iloaan, huutaen joka askelella, jonka tsaari astui tässä voittokulkueessa: "Eläköön keisari, isämme!"