Rohjettuaan jo toimittaa perille valituskirjelmän suurvisiiriä vastaan Poniatowski teki nyt rohkean päätöksen syöstä hänet vallasta. Hän tiesi, että tämä visiiri oli vastenmielinen sulttaanitar-äidille ja että kislar-aga, joka oli mustain eunukkien päällikkö, sekä janitshaarien aga vihasivat häntä. Hän yllytti sentähden heidät kaikki kolme puhumaan visiiriä vastaan. Olipa todella yllättävää nähdä, että kristitty, puolalainen, turkkilaisten luo paenneen Ruotsin kuninkaan valtuudeton asiamies, rohkeni melkein julkisesti vehkeillä seraljissa ottomanisen valtakunnan varakuningasta vastaan, joka lisäksi oli hyödyllinen ja mieluinen herralleen. Poniatowski ei ikinä olisi onnistunutkaan, ja pelkkä sellaisen puuhan ajatuskin olisi maksanut hänen henkensä, jollei voimakkaampi mahti kuin kaikki ne, jotka toimivat hänen hyväkseen, olisi antanut viimeistä iskua suurvisiiri Tshurlulin onnelle.
Sulttaanilla oli näet nuori suosikki, joka sittemmin hallitsi ottomanista valtakuntaa ja sai surmansa Unkarissa 1716 Peterwardeinin taistelussa, prinssi Eugen Savoijilaisen voittaessa siellä turkkilaiset. Hänen nimensä oli Kumurdshi Ali pasha. Hänen syntyperänsä oli jokseenkin samantapainen kuin Tshurlulin. Hän oli näet erään hiilenkantajan poika, kuten nimi Kumurdshi osoittaa, sillä kumur merkitsee turkiksi hiiltä. Keisari Ahmed II, Ahmed III:n setä, oli kohdannut Kumurdshin lapsena eräässä pienessä metsässä Adrianopolin lähellä; pojan erinomainen kauneus lumosi hänet siinä määrin, että hän vei hänet seraljiinsa. Hän miellytti myös Mustafaa, Muhammed IV:n vanhinta poikaa ja seuraajaa.[33] Ahmed III korotti hänet suosikikseen. Tosin hänellä oli vain seliktar-agan, kruunun miekankantajan, toimi; hänen tavaton nuoruutensa ei näet sallinut hänen pyrkiä suurvisiirin virkaan, mutta hänellä oli kunnianhimoa tehdä visiirejä.
Ruotsalaisen puolueen ei koskaan onnistunut voittaa puolelleen tämän suosikin mieltä; hän ei milloinkaan ollut Kaarlen tai minkään kristityn ruhtinaan tai yhdenkään heidän ministerinsä ystävä. Mutta tässä tapauksessa hän tahtomattansa palveli Kaarle XII:n asiaa. Hän liittyi sulttaanitar-valideen ja Portin suurupseereihin kukistaakseen Tshurlulin, jota he kaikki vihasivat. Tämä vanha ministeri, joka kauan ja kelvollisesti oli palvellut herraansa, joutui siten poikasen oikun ja muukalaisen vehkeilyjen uhriksi. Häneltä riistettiin hänen arvonsa ja aarteensa; vieläpä häneltä otettiin hänen vaimonsakin, joka oli viimeisen sulttaanin Mustafan tytär, ja hänet karkoitettiin Krimille Kaffaan eli muinaiseen Theodosiaan. Valtakunnan sinetti (byl) annettiin Numan Köprilille, Candian valloittajan, suuren Köprilin pojanpojalle.
Tämä uusi visiiri oli mies, jollaiseksi asioita tuntemattomat kristityt tuskin voivat kuvitella turkkilaista: hän oli näet horjumattoman oikeudentuntoinen, tunnontarkka lain noudattaja ja pani usein oikeuden vaatimukset sulttaanin tahtoa vastaan. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sodasta Venäjää vastaan, koska piti sitä vääränä ja hyödyttömänä. Mutta sama kiintymys lakiin, joka pidätti häntä julistamasta sotaa tsaarille vastoin vannottuja sopimuksia, saattoi hänet myös pitämään arvossa vieraanvaraisuuden velvoituksia Ruotsin kuningasta kohtaan. Hän sanoi herralleen: "Laki kieltää sinua käymästä tsaarin kimppuun, koska hän ei ole sinua loukannut; mutta se käskee sinua myös auttamaan Ruotsin kuningasta, joka onnettomana oleskelee suojassasi." — Hän maksatti tälle ruhtinaalle 800 kukkarollista (kukkarollinen tekee 500 ecutä) ja neuvoi häntä rauhallisesti palajamaan valtakuntaansa joko Saksan keisarin maiden läpi tai ranskalaisilla laivoilla, jotka silloin olivat Konstantinopolin satamassa ja jotka Ranskan lähettiläs Turkissa, de Fériol, tarjosi Kaarlelle Marseilleen purjehtimista varten. Kreivi Poniatowski neuvotteli enemmän kuin koskaan suurvisiirin kanssa ja pääsi vihdoin sen verran voitolle suhteessaan lahjomattomaan ministeriin, ettei venäläisten kulta enää voinut tätä etua häneltä riistää. Venäläinen puolue luuli parhaaksi apukeinokseen niin vaarallisen neuvottelijan myrkyttämisen. Eräs hänen palvelijoistaan palkattiin antamaan hänelle myrkkyä kahvissa, mutta rikos keksittiin jo ennen sen täytäntöönpanoa. Myrkky tavattiin palvelijan käsistä eräässä pienessä lasipullossa, joka vietiin suurherran nähtäväksi. Myrkyttäjä tuomittiin koko divaanin edessä lähetettäväksi kaleereihin, sillä turkkilainen oikeudenkäyttö ei koskaan rankaise kuolemalla rikoksia, joita ei vielä ole suoritettu.
Kaarle XII puolestaan, ollen yhä siitä varma, että hänen ennemmin tai myöhemmin onnistuisi saattaa Turkin valtakunta sotaan Venäjää vastaan, ei hyväksynyt ainoatakaan niistä ehdotuksista, jotka kehoittivat häntä rauhallisesti palajamaan omaan maahansa. Hän ei lakannut kuvailemasta turkkilaisille pelottavaksi samaista tsaaria, jota hän itse oli niin kauan halveksinut. Hänen asiamiehensä huomauttivat lakkaamatta, että Pietari Aleksejevitsh tahtoi päästä Mustanmeren valtiaaksi ja että hän kasakat kukistettuaan tahtoi alistaa valtaansa myös Krimin tataarit. Milloin saivat hänen esityksensä Portin sotakiihkoon, milloin taas venäläisten ministerien onnistui tehdä ne tehottomiksi.
* * * * *
Sillaikaa kun Kaarle XII näin jätti kohtalonsa riippumaan ministerien mielisuosiosta, otti vieraalta vallalta vastaan sekä hyviätöitä että loukkauksia ja toimitti valituskirjelmiä sulttaanille, joka anteliaasti elätti häntä erämaassa, heräsivät jälleen hänen kaikki vihollisensa ja ryhtyivät ahdistamaan hänen maitansa.
Pultavan taistelu oli ensiksi merkkinä vallankumoukseen Puolassa. Kuningas August palasi sinne, pannen vastalauseensa viraltapanoaan ja Altranstädtin rauhaa vastaan ja syyttäen julkisesti Kaarle XII:tta, jota hänen ei enää tarvinnut pelätä, ryöstöistä ja raakalaisuudesta. Hän vangitutti valtuutettunsa Pfingstenin ja Imhofin, jotka olivat allekirjoittaneet hänen kruunusta luopumisensa, ikäänkuin he olisivat siinä poikenneet valtuuksistansa ja kavaltaneet herransa. Hänen saksilaiset joukkonsa, jotka olivat olleet tekosyynä hänen erottamiseensa, veivät hänet jälleen Varsovaan, jonne häntä saattoivat useimmat Puolan palatiinit, jotka ennemmin olivat vannoneet hänelle uskollisuudenvalan, sitten vannoneet saman valan Stanislaukselle ja nyt taas vannoivat sen Augustille. Myöskin Sieniawski siirtyi hänen puolelleen, luopui kuninkaaksi pääsemisensä ajatuksesta ja tyytyi pysymään kruunun ylikenraalina. Hänen pääministerinsä Flemming, jonka oli täytynyt joksikin ajaksi jättää Saksi, jottei joutuisi luovutettavaksi yhdessä Patkulin kera, vaikutti nyt taitavuudellaan siihen, että suuri osa Puolan aatelia siirtyi jälleen hänen herransa puolelle.
Paavi päästi hänen alamaisensa siitä uskollisuudenvalasta, jonka he olivat vannoneet Stanislaukselle. Tämä oikeaan aikaan osunut ja Augustin sotavoimien tukema pyhän isän menettely vaikutti perin tehokkaasti. Se lujitti Rooman hovin arvoa Puolassa, jossa ei tällöin tunnettu mitään halua kiistää paavilta hänen luuloteltua oikeuttaan sekaantua kuninkaitten maalliseen valtaan. Kaikki alistuivat vapaaehtoisesti Augustin herruuteen ja ottivat vastustamatta hyödyttömän synninpäästön, jota paavin nuntius ei suinkaan jättänyt esittämättä perin tarpeelliseksi.
Kaarlen mahtavuus ja Ruotsin suuruus kallistuivat jo loppuansa kohden. Enemmän kuin kymmenen kruunattua päätä oli jo kauan peloissaan ja kateellisina katsellut, kuinka Ruotsin herruus levisi kauas yli luonnollisen rajansa, Itämeren, Väinä-joen varsilta Elbeen saakka. Kaarlen tappiosta ja poissaolosta virisivät jälleen näiden kaikkien ruhtinasten pyrkimykset ja keskinäinen kateus, oltuaan niin kauan uinuksissa sopimusten johdosta, joita he eivät olleet kyenneet rikkomaan.