Osa näistä rahoista käytettiin juonien punomiseen seraljissa, visiirien suosion ostamiseen tai heidän kukistamiseensa; toisen osan hän tuhlasi upseereillensa ja janitshaareille, jotka vartioitsivat häntä Benderissä. Hänen suosikkinsa ja rahastonhoitajansa Grothusenin asiana oli jaella näitä hänen runsaita lahjojaan. Hän oli mies, joka vastoin sellaisessa asemassa olevain virkamiesten tapaa antoi yhtä mielellään kuin herransakin. Eräänä päivänä hän ojensi tälle 60,000 ecun laskun, jossa oli kaksi erää: "Kymmenentuhatta ecutä jaettu ruotsalaisille ja janitshaareille Hänen Majesteettinsa jalomielisen käskyn mukaan; loput olen kuluttanut itse." — "Juuri siten tahdon ystävieni esittävän minulle laskunsa", sanoi kuningas. "Müllern antaa minun lukea kokonaisia sivuja vaivaisten kymmenentuhannen frangin vuoksi; minä pidän enemmän Grothusenin lakoonisesta sanontatavasta." — Eräs hänen vanhoista upseereistaan, jota epäiltiin hieman saituriksi, valitti hänelle, että hänen majesteettinsa muka antoi kaikki Grothusenille. "Minä annan rahaa ainoastaan niille, jotka osaavat sitä käyttää", vastasi kuningas. — Tämä anteliaisuus johti usein siihen, ettei hänellä ollut mitään annettavaa. Suurempi säästeliäisyys tässä suhteessa olisi ollut yhtä kunniakasta ja hyödyllisempääkin; mutta tämän ruhtinaan vikahan olikin liioitella kaikkia hyveitä.
Paljon muukalaisia saapui Konstantinopolista näkemään häntä. Ympäristön turkkilaiset ja tataarit tulivat sinne joukoittain; kaikki kunnioittivat ja ihmettelivät häntä. Hänen itsepintainen pidättymisensä viinistä ja hänen säännöllinen tapansa olla kahdesti päivässä läsnä julkisissa rukouksissa saattoivat heidät sanomaan: "Hän on todellinen moslemi." Heissä paloi kiihkeä halu päästä hänen kanssaan valloittamaan Venäjää.
Oleskellessaan joutilaana Benderissä kauemmin kuin hän aluksi luulikaan, hän huomaamatta sai halun lukemiseen. Parooni Fabrice, Holsteinin herttuan aatelismies, nuori rakastettava herra, jolla olemuksessaan oli sitä iloisuutta ja kepeää käytöstapaa, mikä miellyttää ruhtinaita, sai hänet harrastamaan lukemista. Hänet oli lähetetty hänen luokseen Benderiin valvomaan Holsteinin nuoren herttuan etuja, ja hän onnistuikin siinä, voittaen samalla kuninkaan mieltymyksen. Hän oli lukenut kaikki ranskalaiset kirjailijat; hän luetti kuninkaalle Pierre Corneillen ja Racinen murhenäytelmät ja Despréauxin teokset. Kuningas ei tuntenut mitään mieltymystä viimemainitun satiireja kohtaan, jotka todella eivät olekaan hänen parhaita teelmiään, mutta piti sen sijaan paljon hänen muista kirjoituksistaan. Kun hänelle luettiin se kohta kahdeksannesta satiirista, jossa tekijä pitelee Aleksanteria kuten hullua ja raivopäätä, niin hän repi sen lehden.
Kaikista ranskalaisista murhenäytelmistä miellytti häntä enimmin Mithridates, koska tämän voitetun ja kostoa hautovan kuninkaan asema oli hänen oman asemansa kaltainen. Hän osoitti sormellaan Fabricelle sellaisia kohtia, jotka erityisesti koskivat häneen; mutta hän ei tahtonut lukea mitään ääneen eikä koskaan lausua yhtään ranskalaista sanaa. Vieläpä hän, tavatessaan myöhemmin Benderissä herra Désaleursin, joka oli Ranskan lähettiläänä Turkissa, erinomaisen ansiokkaan miehen, joka kuitenkin osasi ainoastaan äidinkieltään, vastasi tälle vain latinaksi; ja kun Désaleurs väitti, ettei hän ymmärtänyt edes neljää sanaa mainitusta kielestä, niin kuningas tuotti mieluummin paikalle tulkin kuin suostui puhumaan ranskaa.[31]
Sellaisia olivat Kaarle XII:n harrastelut Benderissä, jossa hän odotteli turkkilaista armeijaa avukseen. Hänen lähettiläänsä jätti hänen nimessään suurvisiirille siitä kirjeellisiä huomautteluja, ja Poniatowski tuki niitä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hänen onnistuikin kaikkialla saada huomiota; hän esiintyi vain turkkilaiseksi puettuna ja hankki siten itselleen pääsyn kaikkialle. Suurherra itse antoi hänelle lahjaksi tuhat dukaattia sisältävän kukkaron, ja suurvisiiri virkkoi hänelle: "Minä tahdon ottaa kuninkaanne toiseen käteeni ja miekan toiseen ja viedä hänet Moskovaan 200,000 miehen etunenässä".[32] Silloisen suurvisiirin nimi oli Tshurluli Ali pasha; hän oli erään Tshurlun kylästä kotoisin olevan talonpojan poika. Sellaista syntyperää ei turkkilaisten kesken pidetä minään häpeänä; siellä ei tunnetakaan mitään aatelia, ei viroista ja arvoista johtuvaa eikä pelkkiin arvonimiin perustuvaa. Omat ansiot yksistään merkitsevät siellä kaikkea; sellainen on tapa melkein kaikkialla itämaissa, muuten sangen luonnollinen ja hyvä tapa, jos vain ansiot aina palkittaisiin arvoilla; mutta visiirit ovat tavallisesti ainoastaan jonkun mustan eunukin tai jonkun lemmikkiorjattaren välikappaleita.
Pääministeri muutti pian mieltänsä, sillä kuningas voi ainoastaan neuvotella, mutta tsaari voi antaa rahaa; hän antoikin sitä, vieläpä juuri samaa rahaa, joka ennen oli kuulunut Kaarlelle. Pultavan luona vallattu sotarahasto hankki siten uusia aseita voitettua vastaan. Kohta ei ollut sodasta Venäjää vastaan enää mitään puhetta. Tsaarin vaikutusvalta Portin luona kasvoi sangen suureksi; hänen lähettiläällensä myönnettiin sellaisia kunnianosoituksia, jollaisia Venäjän ministerit eivät siihen saakka vielä olleet saaneet Konstantinopolissa; hänelle annettiin asuttavaksi seralji eli palatsi frankkilaiskorttelissa ja lupa olla yhteydessä vierasten ministerien kanssa. Jopa luuli tsaari voivansa vaatia, että kenraali Mazeppa luovutettaisiin hänelle, samoin kuin Kaarle XII oli aikoinaan luovututtanut onnettoman Patkulin. Tshurluli Ali pasha ei enää tiennyt, mitä hän voisi kieltää ruhtinaalta, joka säesti vaatimuksiansa miljoonien lahjoittamisella. Niinpä tämä sama suurvisiiri, joka vähää ennen oli juhlallisesti luvannut viedä Ruotsin kuninkaan Venäjälle 200,000 miehen kanssa, nyt rohkeni pyytää hänen suostumustaan kenraali Mazeppan uhraamiseen. Kaarle XII joutui vimmoihinsa moisesta vaatimuksesta. Eipä tiedetä, kuinka pitkälle visiiri olisi ajanut tätä asiaa, jollei Mazeppa seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä olisi kuollut juuri samaan aikaan. Kuninkaan tuska ja vihastus kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän kuuli, että tsaarin lähettiläs Portin luona, Tolstoi, julkisesti palvelutti itseänsä ruotsalaisilla, jotka olivat joutuneet vangeiksi Pultavan luona, ja että näitä kelpo sotilaita oli joka päivä myötävänä Konstantinopolin torilla. Vieläpä Venäjän lähettiläs väitti julkisesti, että Benderissä majailevat turkkilaiset joukot olivat siellä enemmän kuninkaan vartioimista kuin hänen kunnioittamistansa varten.
Kaarle, jonka suurvisiiri oli hylännyt ja tsaarin raha voittanut Turkissa, sittenkun tsaarin aseet olivat jo voittaneet hänet Ukrainassa, näki Portin pettävän ja väheksyvän häntä ja olevansa miltei vankina tataarien keskuudessa. Hänen seurueensa alkoi joutua epätoivoon; hän yksin pysyi lujana eikä näyttänyt hetkeäkään masentuneelta. Hän arveli, ettei sulttaani tiennyt mitään suurvisiirinsä Tshurluli Alin vehkeilyistä; sentähden hän päätti paljastaa ne hänelle. Poniatowski otti tämän uskaliaan tehtävän huolekseen.
Suurherra menee aina perjantaisin moskeaan solakiensa ympäröimänä; ne ovat eräs laji henkivartijoita, joiden turbaaneja koristavat niin korkeat sulat, että ne peittävät sulttaanin kansan katseilta. Kun siis joku tahtoo jättää suurherralle anomuksen, koettaa hän pujahtaa henkivartijain sekaan ja pitää anomustansa korkealla ilmassa. Joskus sulttaani suvaitsee ottaa sen itse vastaan, mutta useimmiten hän käskee jonkun agan huolehtimaan siitä ja esityttää anomuksen itselleen vasta moskeasta poistuessaan. Eikä hänen tarvitse pelätä, että häntä uskallettaisiin vaivata hyödyttömillä ja vähäpätöisillä anomuskirjelmillä, sillä Konstantinopolissa kirjoitetaan vähemmän koko vuodessa kuin Pariisissa yhdessä päivässä. Vielä vähemmän rohjetaan esittää valituskirjoituksia ministerejä vastaan, koska sulttaani tavallisesti lähettää ne lukemattansa heille. Mutta Poniatowskilla oli tarjona vain tämä keino saattaaksensa Ruotsin kuninkaan valitukset suurherran tietoon. Hän sepitti suurvisiiriä syyttävän valituskirjelmän. Ranskan sikäläinen lähettiläs, herra de Fériol, joka on kertonut minulle tämän tapahtuman, käännätti sen turkinkielelle. Eräälle kreikkalaiselle annettiin rahaa, jotta hän jättäisi sen perille. Mainittu kreikkalainen tunkeutui suurherran vartijain sekaan, piti paperia niin korkealla ja niin kauan ja melusi samalla niin kovasti, että sulttaani käänsi siihen huomionsa ja otti itse kirjelmän vastaan.
Tätä keinoa on käytetty useita kertoja suurvisiirejä syyttävien anomuskirjehmäin toimittamiseksi sulttaanin käsiin. Eräs ruotsalainen, nimeltä Leloing, menetteli kohta senjälkeen myös samoin. Kaarle XII oli Turkinmaalla joutunut käyttämään sorretun alamaisen apukeinoja.
Muutaman päivän perästä sulttaani lähetti Ruotsin kuninkaalle, ainoana vastauksena hänen valituksiinsa, viisikolmatta arabialaista hevosta, joista yhdellä, joka oli kantanut itse hänen korkeuttaan, oli jalokivillä runsaasti koristettu satula ja loimi ja täyskultaiset jalustimet. Tätä lahjaa seurasi kohtelias, mutta yleisin puheenparsin laadittu kirje, joka saattoi epäilemään, ettei ministeri ollut tehnyt mitään sulttaanin suostumuksetta. Tshurluli, joka kyllä osasi teeskennellä, lähetti myös kuninkaalle viisi sangen harvinaista hevosta. Kaarle sanoi niiden tuojalle ylpeästi: "Palatkaa herranne luo ja sanokaa hänelle, etten minä ota vastaan lahjoja vihamiehiltäni."