Jos voidaan uskoa erästä viisasta ja kaukonäköistä julkista ministeriä, joka silloin toimi Konstantinopolissa, hautoi nuori Kumurdshi jo tällöin päässään toisenlaisia aikeita kuin aromaiden valloittamista Venäjän tsaarilta epätietoisen sodan avulla. Hän muka halusi riistää venetsialaisilta Peloponnesoksen, nykyisen Morean, ja tehdä itsensä Unkarin ylivaltiaaksi.
Voidakseen suorittaa nämä suuret tuumansa hän odotteli vain suurvisiirin virkaa, josta hänen nuoruutensa vielä pidätti häntä. Tämän suunnitelman takia hänelle oli tärkeämpi olla tsaarin liittolainen kuin vihamies. Ei siis ollut enemmän hänen etujensa kuin hänen tahtonsa mukaista suojella enää kauempaa Ruotsin kuningasta, vielä vähemmän saattaa Turkkia sotaan hänen tähtensä. Hän ei ainoastaan tahtonut lähettää kotiin tätä kuningasta, vaan myös avoimesti julisti, ettei vastedes enää olisi siedettävä ketään kristittyä ministeriä Konstantinopolissa. Kaikki viralliset lähettiläät olivat muka ainoastaan säädyllisiä vakoojia, jotka joko lahjoivat tai pettivät visiirejä ja jo liiankin kauan olivat panneet vireille vehkeilyjä seraljissa. Perassa ja Levantin kauppapaikoissa asuvat frankit olivat muka pelkkiä kauppiaita, jotka tarvitsivat vain konsulin eikä lähettilästä. Suurvisiiri, joka oli suosikille kiitollisuudenvelassa virastaan, jopa hengestäänkin, ja joka yhä pelkäsi häntä, mukautui sitäkin helpommin hänen tarkoituksiinsa, koska hän oli myönyt itsensä venäläisille ja toivoi siten voivansa kostaa Ruotsin kuninkaalle, joka oli tahtonut tuhota hänet. Mufti, Ali Kumurdshin juhta, oli samoin hänen oikkujensa orja; hän oli kehoittanut sotaan tsaaria vastaan, kun suosikki tahtoi sitä, ja hän huomasi sen vääräksi, heti kun tämä nuori mies oli muuttanut mielipidettä. Tuskin oli siis armeija saatu kokoon, kun jo ruvettiin puuhaamaan sovintoa. Varakansleri Shafirov ja nuori Sheremetjev, tsaarin lähettiläät ja panttivangit Portin luona, lupasivat monien neuvottelujen jälkeen, että tsaari veisi joukkonsa pois Puolasta. Suurvisiiri, vaikkapa hyvin tiesikin, ettei tsaari täyttäisi tätä sopimusta, kirjoitti kuitenkin sen alle, ja sulttaani, tyytyen siihen, että näennäisesti oli lukenut lakia venäläisille, jäi edelleen Adrianopoliin. Niinpä nähtiin, kuinka vähemmässä kuin kuudessa kuukaudessa oli vahvistettu rauha tsaarin kanssa, sitten jälleen julistettu sota ja vielä kerran uudistettu rauha.
Pääpykälänä kaikissa näissä sopimuksissa oli aina Ruotsin kuninkaan kotiinsa lähettäminen. Sulttaani ei suinkaan tahtonut vahingoittaa omaansa ja Turkin valtakunnan kunniaa sillä, että kuningas jätettäisiin alttiiksi vaaralle joutua matkalla vihollistensa käsiin. Sentähden määrättiinkin, että hänen tuli lähteä, mutta että Puolan ja Venäjän lähettiläiden tuli vastata hänen turvallisuudestaan. Mainitut lähettiläät vannoivat herrojensa nimessä, ettei tsaari eikä kuningas August häiritsisi hänen matkaansa, mutta Kaarle puolestaan ei saanut nostaa mitään levottomuutta Puolassa. Kun divaani oli näin järjestänyt Kaarlen kohtalon, niin Benderin seraskieri Ismael lähti Varnitzaan, jonne kuningas oli leiriytynyt, ja teki hänelle selvää Portin päätöksestä, antaen taitavasti hänen ymmärtää, ettei lykkäys enää ollut mahdollinen ja että hänen täytyi nyt lähteä.
Kaarle vastasi ainoastaan, että suurherra oli luvannut hänelle armeijan eikä saattojoukkoa ja että kuninkaiden tuli pitää sanansa.
Tällä välin oli kenraali Flemming, kuningas Augustin ministeri ja suosikki, salaisessa kirjeenvaihdossa tataarien khaanin ja Benderin seraskierin kanssa. Ranskalainen aatelismies La Mare, joka oli everstinä Saksin palveluksessa, oli tehnyt Benderistä Dresdeniin useita matkoja, jotka olivat kaikki epäiltävää laatua.
Juuri samaan aikaan Ruotsin kuningas vangitutti Valakian rajalla erään kuriirin, jonka Flemming oli lähettänyt tataarien ruhtinaan luo. Hänen kirjeensä tuotiin Kaarlelle; niistä nähtiin, että oli olemassa eräänlainen salainen sopimus tataarien ja Dresdenin hovin välillä; mutta ne oli laadittu niin kaksimielisin ja ylimalkaisin sanoin, että oli vaikea päästä selville, oliko kuningas Augustin tarkoitus ainoastaan vieroittaa turkkilaiset Ruotsin kuninkaan kannattajista, vai tahtoiko hän khaania luovuttamaan Kaarlen saksilaisille saattaessaan häntä Puolan kautta.
Näytti vaikealta ajatella, että niin jalomielinen ruhtinas kuin August tahtoisi Ruotsin kuninkaan vangitsemisella panna alttiiksi lähettiläittensä ja kolmensadan puolalaisen aatelismiehen hengen, jotka oli pidätetty Adrianopolissa panttivankeina Kaarlen turvallisuuden vakuudeksi.
Mutta toiselta puolen tiedettiin, että Flemming, Augustin täysivaltainen ministeri, oli hyvin ovela ja jotenkin arkailematon mies. Ruotsin kuninkaan vaaliruhtinas-kuninkaalle aiheuttamat loukkaukset näyttivät tekevän jokaisen koston anteeksiannettavaksi, ja voitiinhan ajatella, että jos Dresdenin hovi kerran osti Kaarlen tataarien khaanilta, se yhtä helposti voi Turkin hovilta ostaa vapauden puolalaisille panttivangeille.
Näitä järkisyitä punnittiin puoleen ja toiseen kuninkaan, hänen yksityiskanslerinsa Müllernin ja hänen suosikkinsa Grothusenin kesken. He lukivat yhä uudelleen noita kirjeitä, ja kun se onneton tilanne, jossa he olivat, teki heidät entistä epäluuloisemmiksi, päättivät he vihdoin uskoa mitä pahinta.
Muutamia päiviä myöhemmin kuningas sai vahvistuksen epäluulolleen erään hänen luokseen aikaisemmin paenneen kreivi Sapiehan pikaisesta poislähdöstä; tämä näet jätti hänet mennäkseen Puolaan ja heittäytyäkseen Augustin syliin. Jokaisessa muussa tapauksessa Sapieha olisi näyttänyt hänestä vain tyytymättömältä, mutta näissä pulmallisissa olosuhteissa hän ei epäröinyt luulla häntä kavaltajaksi. Se seikka, että alituisesti vaadittiin häntä lähtemään, muuttivat hänen epäluulonsa varmuudeksi. Kun vielä hänen luonteensa itsepäisyys yhtyi kaikkiin näihin todennäköisyyksiin, pysyi hän lujana siinä mielipiteessä, että tahdottiin hänet kavaltaa ja luovuttaa vihollisille, vaikkapa tätä salahanketta ei olekaan koskaan voitu varmasti todistaa.