Kaarle, kiukuissaan siitä, että hänet siten ikäänkuin tahdottiin karkoittaa suurherran alueelta, päätti olla ylipäänsä ollenkaan lähtemättä.

Hän olisi voinut vaatia päästä palajamaan Saksan alueen kautta tai astua laivaan Mustallamerellä, mennäkseen Välimeren yli Marseilleen; mutta hän piti parempana olla vaatimatta mitään ja odottaa tapausten kehittymistä.

Kun nuo kaksitoistasataa kukkarollista olivat saapuneet, lähti hänen rahastonhoitajansa Grothusen, joka tänä pitkänä aikana jo oli oppinut turkinkieltä, tulkitta pashan luo, aikoen houkutella häneltä nuo kaksitoistasataa kukkarollista ja uudelleen panna vireille jonkin vehkeilyn Portin tykönä, ollen edelleen siinä väärässä luulossa, että ruotsalainen puolue lopultakin saisi Turkin valtakunnan sotaan tsaarin vastaan.

Grothusen sanoi pashalle, että kuningas ei voinut saada matkavarusteitaan valmiiksi ilman rahaa. "Mutta", sanoi pasha, "mehän suoritamme kaikki kustannukset teidän matkallelähdöstänne; teidän herranne ei tarvitse kuluttaa mitään, niin kauan kuin hän on minun herrani suojeluksessa".

Grothusen intti, että turkkilaiset matkavarusteet erosivat siinä määrin frankkilaisista, että täytyi turvautua Varnitzassa oleskelevien ruotsalaisten ja puolalaisten käsityöläisten apuun.

Hän vakuutti herransa olevan taipuvaisen lähtemään ja tämän rahasumman helpottavan ja edistävän hänen lähtöään. Liiaksi luottavainen pasha antoikin hänelle tuhatkaksisataa kukkarollista. Muutamia päiviä myöhemmin hän tuli sangen kunnioittavalla tavalla kysymään kuninkaalta lähempiä määräyksiä lähdöstä.

Hänen hämmästyksensä oli tavaton, kun kuningas sanoi hänelle, että hän ei vielä ollut valmis lähtemään ja että hän tarvitsi vielä tuhat kukkarollista. Pasha joutui niin ymmälle tästä vastauksesta, ettei vähään aikaan voinut puhua mitään. Hän vetäytyi erään ikkunan luo ja vuodatti siellä kyyneliä. Sitten hän kääntyi kuninkaaseen ja sanoi: "Minä saan maksaa päälläni sen, että olen tehnyt Sinun majesteettisi mieliksi. Minä olen antanut kaksitoistasataa kukkarollista vastoin hallitsijani nimenomaista käskyä." — Näin sanottuaan hän perin murheellisena vetäytyi pois.

Kuningas pysähdytti hänet ja sanoi hänelle tahtovansa puolustaa häntä sulttaanin edessä. "Ah!" vastasi turkkilainen mennessään, "herrani ei ollenkaan tunne virheiden puolustelua, hän tuntee vain niiden rankaisemisen".

Ismael pasha ilmoitti asian tataarien khaanille, joka oli saanut saman käskyn kuin pashakin olla sallimatta kahdentoistasadan kukkarollisen antamista ennen kuninkaan lähtöä ja nyt, koska hänkin oli suostunut mainitun rahamäärän luovuttamiseen, pelkäsi yhtä hyvin kuin pashakin suurherran vihaa. He kirjoittivat molemmat Portille, koettaen puhdistaa itsensä syytöksestä; he vakuuttivat antaneensa kaksitoistasataa kukkarollista ainoastaan erään kuninkaallisen ministerin nimenomaisen lupauksen johdosta, että kuningas lähtisi viivyttelemättä, ja he rukoilivat hänen korkeuttansa, ettei kuninkaan epäystä luettaisi heidän tottelemattomuutensa syyksi.

Kaarle, ollen yhä lujasti siinä luulossa, että khaani ja pasha tahtoivat luovuttaa hänet hänen vihollisilleen, käski suurherran luona olevan lähettiläänsä Funckin tekemään heitä vastaan valituksen ja vaatimaan vielä tuhat kukkarollista. Hänen suunnaton anteliaisuutensa ja rahaa kohtaan osoittamansa ylenkatse estivät häntä tuntemasta sellaiseen pyyntöön liittyvää häpeää. Hän esittikin sen muutoin vain saadakseen epäävän vastauksen ja siten uuden tekosyyn olla lähtemättä; mutta moisiin keinoihin turvautuminen olikin todistuksena jo aivan äärimmäiseen ahdinkoon joutumisesta. Hänen tulkkinsa Savari, taitava ja yritteliäs mies, kuljetti hänen kirjeensä, vaikka suurvisiiri pitikin kulkuteitä Adrianopoliin ankarasti vartioituna.