Tämän voiton jälkeen Stenbock muisti tanskalaisten panneen Staden poroksi ja lähti sentakia kostamaan sen Altonalle, joka kuului Tanskan kuninkaalle. Altona sijaitsee Hampurin alapuolella, Elben varrella, joka voi päästää sen satamaan melko suuria laivoja. Tanskan kuningas oli monin etuoikeuksin suosinut tätä kaupunkia; hänen tarkoituksensa oli kehittää siitä kukoistava kauppakeskus. Jopa alkoikin altonalaisten ammattivireys, kuninkaan viisaiden toimenpiteiden rohkaisemana, kohottaa heidän kaupunkiansa rikkaiden kauppakaupunkien joukkoon. Hampuri tuli siitä kateelliseksi ja toivoi kiihkeästi sen hävittämistä.
Heti kun Stenbock oli saapunut Altonan eteen, lähetti hän torvenpuhaltajan ilmoittamaan asukkaille, että heidän tuli poistua kaupungista niine tavaroineen, jotka he voivat ottaa mukaansa, ja että heidän kaupunkinsa aiottiin perinpohjin hävittää.
Maistraatti lankesi hänen jalkoihinsa ja tarjosi lunnaita satatuhatta ecutä. Stenbock vaati kaksisataatuhatta. Altonalaiset rukoilivat häneltä lupaa saada edes lähettää edustajiansa Hampuriin, jossa heillä oli liiketuttavia, ja vakuuttivat seuraavana päivänä toimittavansa mainitun summan. Mutta ruotsalainen kenraali vastasi, että se oli heti suoritettava tai muuten Aitona viipymättä poltettaisiin poroksi.
Hänen joukkonsa olivat jo soihdut käsissä etukaupungissa; heikko puuportti ja jo täytetty vallihauta olivat altonalaisten ainoat puolustusneuvot. Näiden onnettomien oli pakko jättää talonsa kiireesti keskellä yötä. Oli tammikuun 9 p. 1713. Ulkona oli pureva pakkanen, jota raju pohjatuuli vielä lisäsi ja samalla levitti tulipaloa sitä suuremmalla vauhdilla kaupungissa, saattaa siten vielä sietämättömämmäksi sen surkean tilan, jossa ihmiset olivat ulkona kentällä. Miehet ja naiset pakenivat kantamiensa tavarain taakan painamina itkien ja ulvoen läheisille jään peittämille rinteille. Nähtiin useita nuoria miehiä, jotka kantoivat olkapäällään rampoja vanhuksia; muutamat naiset, jotka äskettäin olivat synnyttäneet, kantoivat lapsukaisiaan ja kuolivat niiden kanssa kylmästä kukkulalle, nähden kaukaa liekit, jotka tuhosivat heidän kotikaupunkinsa. Kaikki asukkaat eivät vielä olleet lähteneet kaupungista, kun jo ruotsalaiset sytyttivät sen palamaan.
Altona paloi keskiyöstä seuraavaan aamuun kello kymmeneen saakka. Miltei kaikki talot olivat puusta; niinpä paloikin kaikki, eikä seuraavana päivänä liioin voitu huomata, että sillä paikalla oli kerran ollut kaupunki.
Vanhukset, sairaat ja hennot naiset, jotka talojensa palaessa olivat paenneet jäiselle kentälle, raahautuivat Hampurin porteille saakka ja rukoilivat lupaa päästä sisään, siten pelastaakseen henkensä. Mutta heitä kieltäydyttiin ottamasta vastaan, koska Altonassa oli ollut joitakin tarttuvia tauteja ja koska hampurilaiset eivät siinä määrin rakastaneet altonalaisia, että heidän vastaan ottamisellaan olisivat panneet oman kaupunkinsa tartunnan vaaralle alttiiksi. Niinpä suurin osa noista onnettomista sortui Hampurin muurien eteen, huutaen taivaan todistamaan ruotsalaisten raakuudesta ja samoin hampurilaisten, jotka näyttivät yhtä epäinhimillisiltä.
Koko Saksanmaassa nousi huuto moista väkivaltaa vastaan. Puolan ja Tanskan ministerit ja kenraalit kirjoittivat kreivi Stenbockille ja moittivat häntä moisesta julmuudesta, joka, ollen aivan tarpeeton ja samalla anteeksiantamaton, nosti taivaat ja maat häntä vastaan.
Stenbock vastasi ryhtyneensä näihin äärimmäisiin toimenpiteihin vain opettaaksensa kuninkaallisen herransa vihollisia olemaan enää sotimatta raakalaisten tavoin ja kunnioittamaan kansainvälisiä oikeuksia; he olivat muka harjoittaneet kauheita julmuuksia Pommerissa, hävittäneet tämän kauniin maakunnan ja myöneet lähes satatuhatta sen asukkaista turkkilaisille; ne tulisoihdut, jotka olivat muuttaneet Altonan tuhkaläjäksi, olivat vain kostoa niistä tulipommeista, jotka olivat tuhonneet Staden.
Moisella raivolla kävivät ruotsalaiset ja heidän vihollisensa keskenään sotaa! Jos Kaarle XII olisi tällöin ilmestynyt Pommeriin, on hyvin luultavaa, että hän olisi voinut saavuttaa entisen onnensa. Hänen armeijoitansa, vaikkapa hän itse olikin kaukana, elähdytti yhä hänen henkensä. Mutta päällikön poissaolo on aina vaarallinen sota-asioissa ja estää käyttämästä voittoja edullisesti. Stenbock menetti pikkuseikoissa sen, mitä oli saavuttanut mainetöillä, jotka jonakin toisena aikana olisivat olleet ratkaisevaa laatua.
Vaikkapa hän olikin voittaja, ei hän kuitenkaan voinut estää venäläisiä, saksilaisia ja tanskalaisia yhtymästä. Hänen varusväkiänsä vangittiin; hän menetti miehiä useissa pikku kahakoissa; kaksituhatta miestä hänen joukoistaan hukkui pyrkiessään Eider-joen yli talvehtimaan Holsteiniin. Kaikki nämä tappiot olivat korvaamattomat maassa, jossa häntä joka taholta ympäröivät mahtavat viholliset.