Vaikkakin hän lapsena oli hellämielinen, oli hän samalla tavattoman itsepäinen. Ainoa keino taivuttaa häntä oli hänen kunnianhimonsa kiihoittaminen; kunnia oli se sana, jolla hänet sai suostumaan kaikkeen. Hän tunsi vastenmielisyyttä latinaa kohtaan, mutta heti kun hänelle sanottiin, että Puolan ja Tanskan kuninkaat ymmärsivät sitä, hänkin oppi sitä pian ja siinä määrin, että myöhemminkin elämässään kykeni sitä puhumaan. Samaa keinoa käyttämällä koetettiin saada hänet oppimaan ranskaa, mutta hän väitti itsepäisesti, ettei hän koskaan elämässään aikonut käyttää mainittua kieltä, eipä edes Ranskan lähettilästen kanssa, jotka eivät mitään muuta kieltä osanneet.
Niin pian kuin hän oli jossakin määrin perehtynyt latinaan, annettiin hänen kääntää Quintus Curtiusta; hän tunsikin tätä kirjaa kohtaan mieltymystä, jonka vaikutti paljoa enemmän sen sisällys kuin sen tyyli. Kun opettaja, joka selitti hänelle tätä kirjailijaa, kysyi häneltä, mitä hän ajatteli Aleksanterista, vastasi prinssi: "Tahtoisinpa tulla hänen kaltaisekseen." — "Mutta", sanottiin hänelle, "hän pääsi vain kolmenkymmenen kahden vuoden ikäiseksi". — "Ah", virkkoi prinssi, "eikö siinä ole ikää kylliksi sille, joka on valloittanut kuningaskuntia". Näitä vastauksia ei jätetty saattamatta hänen isänsä, kuninkaan, tietoon, joka huudahti: "Kas siinä lapsi, josta tulee enemmän kuin minusta ja joka menee pitemmälle kuin suuri Kustaa." — Eräänä päivänä hän kuninkaan huoneessa katseli huvikseen kahta maantieteellistä karttaa, joista toinen esitti erästä turkkilaisten keisarilta valloittamaa Unkarin kaupunkia, toinen taas Liivinmaan pääkaupunkia Riikaa, minkä maakunnan ruotsalaiset olivat jo sata vuotta sitten valloittaneet. Unkarilaisen kaupungin karttapiirroksen alle oli kirjoitettu Jobin kirjasta otetut sanat: "Herra antoi, herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!" — Luettuaan nuo sanat nuori prinssi otti heti liidun ja kirjoitti Riian asepiirroksen alle: "Jumala antoi sen minulle, perkele ei voi sitä minulta ottaa." [Kaksi Ruotsissa ollutta Ranskan lähettilästä on kertonut minulle tämän tapauksen. — Voltairen huomautus.]
Sitten tuo hillitön luonne jo hänen lapsuutensa vähäpäisimmissäkin teoissa toi monesti ilmi piirteitä, jotka ovat ominaisia harvinaisille hengille ja antavat aavistaa, mitä heistä kerran tulee.
Yksitoista-vuotiaana hän kadotti äitinsä. Tämä ruhtinatar kuoli, niin väitetään, sairauteen, jonka hänelle oli tuottanut hänen puolisonsa menettelyn aiheuttama murhe ja ne ponnistukset, joilla hän oli koettanut sitä peitellä. Kaarle XI oli näet suurelta osalta alamaisiaan riistänyt heidän omaisuutensa eräänlaisen oikeusistuimen avulla, jolla oli nimenä Selvityskamari.[6] Suuri joukko tämän kamarin häviöön saattamia kansalaisia, aatelismiehiä, kauppiaita, tilanomistajia, leskiä ja orpoja täytti Tukholman kadut ja kokoontui joka päivä linnan portille päästämään ilmoille hyödyttömiä valituksiaan. Kuningatar avusti noita onnettomia kaikella omaisuudellaan. Hän antoi heille rahansa, jalokivensä, huonekalunsa, jopa pukunsakin. Kun hänellä ei enää ollut mitään annettavaa, heittäytyi hän itkien puolisonsa jalkoihin, rukoillen häntä säälimään omia alamaisiaan. Mutta kuningas vastasi hänelle tylysti: "Rouva, me olemme ottaneet Teidät puolisoksemme antamaan meille lapsia eikä antamaan meille neuvoja." — Tästä lähtien kerrotaan hänen kohdelleen kuningatarta ankaruudella, joka joudutti hänen kuolemaansa.
Kuningas kuoli neljä vuotta myöhemmin 42 vuoden ikäisenä, hallittuaan 37 vuotta, juuri kun Saksan valtakunta, Espanja ja Hollanti toiselta puolen ja Ranska toiselta olivat jättäneet riitansa hänen ratkaistavakseen ja hän jo oli ryhtynyt välittämään rauhaa näiden valtojen kesken.
Hän jätti viisitoista-vuotiaalle pojalleen perinnöksi ulkonaisesti lujan ja kunnioitetun valtaistuimen, köyhät, mutta sotaisat ja kuuliaiset alamaiset ja kykenevien ministerien hoitamat raha-asiat hyvässä kunnossa.
Valtaistuimelle noustessaan Kaarle XII ei ainoastaan ollut Ruotsin ja Suomen rajaton ja rauhallinen valtias, vaan hän hallitsi myös Liivinmaata, Karjalaa ja Inkerinmaata; hän omisti lisäksi Wismarin ja Viborgin ynnä Rügenin ja Saarenmaan saaret, lisäksi kauneimman puolen Pommeria sekä Bremenin ja Werdenin herttuakunnan. Kaikki nämä esi-isien valloitukset olivat pitkällisen omistuksen johdosta ja Münsterin ja Olivan juhlallisten — ruotsalaisten aseiden aiheuttaman pelon ylläpitämien — rauhansopimusten voimasta lujasti hänen kruununsa hallussa. Hänen isänsä välityksellä alettu Rijswijkin rauha saatiin päätökseen pojan avulla. Siten hän heti hallituksensa alussa esiintyi Euroopan rauhanvälittäjänä.
Ruotsin lakien mukaan tulee kuningas viidentoista vanhana täysikäiseksi. Mutta kaikessa omavaltainen Kaarle XI määräsi jälkisäädöksessään poikansa tulemaan täysikäiseksi vasta kahdeksantoista-vuotiaana.[7] Tällä määräyksellään hän suosi äitinsä — Holsteinin prinsessan Hedvig Eleonooran, Kaarle X:n lesken — kunnianhimoisia suunnitelmia. Tämän ruhtinattaren julistutti hänen poikansa, kuningas, hänen pojanpoikansa, nuoren kuninkaan, holhoojaksi ja valtakunnan hallitsijattareksi yhdessä viiden korkean virkamiehen neuvoston kanssa.
Hallitsijatar oli jo poikansa Kaarle XI:n hallitessa ottanut osaa valtion asioihin. Hän oli jo iäkäs, mutta hänen kunnianhimonsa, joka oli suurempi kuin hänen voimansa ja neronsa, saattoi hänet toivomaan, että hän vielä kauan saisi nauttia vallan makeutta pojanpoikansa ollessa kuninkaana. Sentähden hän niin paljon kuin mahdollista loitonsi tätä hallitustoimista. Nuori prinssi kulutti aikansa metsästyksellä tai sotaväen katselmuksilla; joskus hän itse otti osaa joukkojen harjoituksiin. Moiset huvitukset näyttivät olevan vain luonnollisena seurauksena hänen ikäkautensa vilkkaudesta. Hänen käytöksessään ei ilmennyt mitään sellaista, joka olisi voinut saattaa hallitsijattaren levottomaksi; päinvastoin oli ruhtinatar hyvillään siitä, että muka moisten harjoitusten suomat huvitukset tekisivät pojan kykenemättömäksi mihinkään vakavaan toimintaan, joten hän saisi hallita sitä kauemmin.
Eräänä marraskuun päivänä, samana vuonna, jona hänen isänsä oli kuollut, hän piti useiden rykmenttien katselmusta, seurassaan valtaneuvos Piper. Kuningas näytti vaipuneen syviin mietteisiin. "Rohkenenko tiedustaa", sanoi Piper hänelle, "mitä Teidän Majesteettinne miettii niin vakavasti?" — "Ajattelen", vastasi prinssi, "tuntevani, että olen kyllin arvokas johtamaan näitä kelpo miehiä, ja tahtoisin etteivät enemmän he kuin minäkään olisi naisen käskettävissä". — Piper käytti heti tilaisuutta onnensa ja menestyksensä turvaamiseen. Hänellä itsellään ei ollut kyllin arvovaltaa uskaltaakseen ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen kuin hallitsijattaren poistamiseen vallasta ja kuninkaan julistamiseen täysikäiseksi. Niinpä hän esittikin tämän tehtävän kreivi Aksel Sparrelle, joka oli tulinen mies ja halusi päästä korkeampaan asemaan. Sparre uskoi häntä, otti kaikki huolekseen ja puuhasi kuitenkin vain Piperin hyväksi. Holhoojahallituksen neuvosherrat saatiin pian asian puolelle, sillä he tiesivät, että he jouduttaessaan suunnitelman perille viemistä samalla voittaisivat kuninkaan suosion.[8]