Niinpä he menivätkin miehissä kuningattaren luo esittämään ehdotustaan. Tämä ei ollut odottanut moista julistusta. Valtiosäädyt olivat silloin koossa, ja holhoojahallituksen jäsenet esittivät niille asian. Yksikään ääni ei noussut vastustamaan. Kysymys kehittyi edelleen niin nopeasti, ettei sitä mikään voinut pidättää. Jo kolmen päivän kuluttua siitä, kun Kaarle XII oli toivonut saavansa hallita, säädyt siirsivät hallituksen hänelle.
Kuningattaren mahti ja arvovalta loppui heti. Hän vietti sittemmin yksityiselämää, joka sopi paremmin hänen iälleen kuin luonteelleen. Kuningas kruunattiin seuraavan joulukuun 24 päivänä. Hän saapui Tukholmaan ratsastaen hopeakenkäisellä raudikolla, valtikka kädessä ja kruunu päässä, koko kansan riemuhuutojen kaikuessa, joka aina palvoo kaikkea uutta ja suurin toivein tervehtii jokaista nuorta ruhtinasta.
Upsalan arkkipiispalla oli oikeus toimittaa voitelu ja kruunaus; se onkin hänellä miltei ainoa etuoikeus enää jälellä niistä monista, joita hänen edeltäjänsä olivat itselleen anastaneet. Voideltuaan prinssin tavanomaisin menoin hän piti nyt käsissään kruunua pannakseen sen hänen päähänsä, mutta Kaarle tempasi sen arkkipiispan käsistä ja kruunasi itse itsensä, katsellen ylpeästi kirkonmiestä. Väkijoukko, johon kaikkinainen suuruuden näkö vaikuttaa valtavasti, osoitti remuavaa suosiotaan kuninkaan teon johdosta. Vieläpä nekin, jotka enimmin olivat saaneet huokailla hänen isänsä mielivallan alla, viehättyivät ylistämään tuota pojan rohkeutta, joka oli enteenä heidän vastaisesta orjuudestaan.[9]
Yksinvaltiaaksi päästyään Kaarle antoi luottamuksensa ja valtion asiain johdon valtaneuvos Piperille, josta kohta tuli hänen pääministerinsä, joskin itse nimi häneltä puuttui. Muutamia päiviä myöhemmin kuningas korotti hänet kreiviksi, — Ruotsissa hyvin korkea arvo eikä mikään tyhjä arvonimi, joka voidaan ottaa muitta mutkitta kuten Ranskassa.
Kuninkaan hallituksen alkuaika ei synnyttänyt hänestä mitään suosiollista käsitystä; näytti siltä kuin hän olisi ollut enemmän kärsimätön kuin arvollinen hallitsijaksi pääsemään. Tosin hänellä ei ollut mitään vaarallisia taipumuksia, mutta hänen menettelyssään näkyi kuitenkin pelkkää nuoruuden intoilua ja itsepäisyyttä. Hän näytti huolimattomalta ja korskealta. Hovissa olevat vieraat lähettiläät pitivät häntä jopa vallan keskinkertaisena kykynä ja kuvailivat hänet sellaiseksi hallitsijoilleen. Ruotsissa oli hänestä sama käsitys. Kukaan ei tuntenut hänen luonnettaan; hän itsekään ei tuntenut sitä, ennenkuin myrskyt, jotka äkkiä puhkesivat pohjoismaissa, soivat hänen piileville lahjoilleen tilaisuuden kehittyä.
Kolme mahtavaa ruhtinasta, tahtoen käyttää hyväkseen hänen tavatonta nuoruuttaan, suunnitteli miltei samanaikaisesti hänen tuhoaan. Ensimäinen oli Tanskan kuningas Fredrik IV, hänen serkkunsa; toinen oli Saksin vaaliruhtinas, Puolan kuningas August; kolmas ja vaarallisin oli Venäjän tsaari Pietari Suuri. On tarpeellista ensin selvitellä näiden sotien alkuaihe, jotka ovat saaneet aikaan niin suuria mullistuksia, ja alottaa Tanskasta.
Kaarle XII:n kahdesta sisaresta vanhempi oli naimisissa Holsteinin herttuan, urhoollisen ja lempeämielisen nuoren ruhtinaan kanssa. Tanskan kuninkaan ahdistamana herttua puolisoineen saapui Tukholmaan heittäytymään kuninkaan turviin ja pyytämään häneltä apua, koska hän ei ainoastaan ollut lanko vaan myös sellaisen kansan kuningas, joka leppymättömästi vihasi tanskalaisia.
Holsteinin vanha suku, joka polveutuu Oldenburgeista, oli valittuna päässyt Tanskan valtaistuimelle v. 1449. Pohjolan kaikki kuningaskunnat olivat silloin vaalivaltioita; Tanska niistä pian muuttui perittäväksi. Eräs sen kuninkaista, nimeltä Kristian III, osoitti veljeään Aadolfia kohtaan sellaista hellyyttä tai hienotunteisuutta, jollaista ei liioin tavata ruhtinasten kesken. Hän ei tahtonut jättää veljeään ilman ruhtinaskuntaa, mutta hän ei voinut paloitella omaa valtiotaan. Niinpä hän omituisella sopimuksella jakoi tämän kanssa Holstein-Gottorpin ja Slesvigin herttuakunnat, määräten Aadolfin jälkeläiset vastedes hallitsemaan Holsteinia yhdessä Tanskan kuningasten kanssa. Molempien herttuakuntain tuli kuulua heille yhteisesti, eikä Tanskan kuningas saanut tehdä Holsteinissa mitään muutoksia herttuaa kuulematta, eikä herttua puolestaan kuninkaan suostumuksetta.
Tämä kummallinen yhteys, jollaisesta kuitenkin jo oli nähty esimerkki samassa suvussa muutamien vuosien aikana, oli sitten miltei 80 vuotta alituisten riitojen aiheena tanskalaisen ja holstein-gottorpilaisen sukuhaaran kesken. Kuninkaat näet koettivat aina sortaa herttuoita ja herttuat taas päästä riippumattomiksi. Viimeiselle herttualle oli sellainen yritys maksanut sekä vapauden että hallitusvallan. Molemmat hän oli saanut takaisin v. 1689 Altonan neuvotteluissa Ruotsin, Englannin ja Hollannin välityksellä, jotka olivat taanneet sopimuksen toimeenpanon. Mutta koska ruhtinasten välinen sopimus useinkaan ei ole muuta kuin välttämättömyyteen alistumista siihen asti kunnes vahvempi voi masentaa heikomman, niin nytkin riita leimahti kiihkeämpänä kuin koskaan ennen Tanskan uuden kuninkaan ja nuoren herttuan välillä. Herttuan ollessa Tukholmassa tanskalaiset jo ryhtyivät vihollisuuksiin Holsteinin alueella ja liittyivät salaisesti Puolan kuninkaaseen, nöyryyttääkseen itse Ruotsin kuninkaan.
Fredrik August, Saksin vaaliruhtinas, jota ei abbé de Polignacin kaunopuheisuus ja valtiotaito eikä Augustin kilpailijan Contin prinssin suuret avut olleet voineet estää tulemasta kaksi vuotta aikaisemmin valituksi Puolan valtaistuimelle, oli tunnettu yhtä paljon tavattomista ruumiinvoimistaan kuin urhoollisuudestaan ja hienosta aististaan ja käytöksestään.