Sillä välin saatettiin kuningas vuoteeseen; hän ei ollutkaan nukkunut sängyssä kuuteentoista vuorokauteen. Hänen saappaansa täytyi leikata irti sääristä, jotka olivat turvonneet äärimmäisestä rasituksesta. Hänellä ei ollut liina- eikä muita vaatteita; hänelle hankittiin kaikessa kiireessä puvustoksi soveliaita vaatekappaleita kaupungilta. Nukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi ja lähti pitämään sotaväkensä katselmusta ja tarkastamaan linnoituksia. Samana päivänä hän jo lähetti kaikkialle määräyksiänsä, että sotaa oli jatkettava tarmokkaammin kuin koskaan ennen kaikkia hänen vihollisiaan vastaan. — Muuten, kaikki nämä erikoispiirteet, jotka ovat niin kuvaavia Kaarle XII:n omituiselle luonteelle, on ensinnä kertonut minulle herra Fabrice ja sitten vakuuttanut tosiksi kreivi de Croissy, joka oli lähettiläänä tämän ruhtinaan luona.
Euroopan valtiollinen tila oli tällöin vallan toinen kuin silloin, kun
Kaarle XII jätti sen v. 1709.
Sota, joka niin kauan oli raadellut koko sen eteläistä osaa, nimittäin Saksaa, Englantia, Hollantia, Ranskaa, Espanjaa, Portugalia ja Italiaa, oli sammunut. Tämä yleinen rauha oli tuloksena Englannin hovissa sattuneista vähäpätöisistä riitaisuuksista. Taitava ministeri Oxfordin kreivi ja lordi Bolingbroke, erittäin nerokas mies ja vuosisatansa etevin kaunopuhuja, veivät voiton kuuluisasta Marlboroughin herttuasta ja saivat kuningatar Annan tekemään rauhan Ludvig XIV:n kanssa. Päästyänsä siten sovintoon Englannin kera Ranska pian pakoitti muutkin vallat suostumaan rauhaan.
Ludvig XIV:n pojanpoika Filip V alkoi hallita rauhallisesti Espanjan
valtakunnan jäännöksiä. Saksan keisari, josta oli tullut nyt myös
Napolin ja Flanderin herra, vahvisti valtaansa laajoissa maissansa.
Ludvig XIV halusi taas enää vain päättää rauhassa pitkän elämänsä.
Englannin kuningatar Anna oli kuollut 10 p:nä elokuuta 1714 kansansa toisen puolen vihaamana siitä, että oli suonut rauhan niin monille valtioille. Kun hänen veljensä Jaakko Stuart, onneton, melkein jo syntyessään valtaistuimelta karkoitettu prinssi, ei tällöin näyttäytynyt Englannissa vaatimassa kruunua, jonka uudet lait olisivat hänelle myöntäneet, jos hänen puolueensa olisi ollut voitolla, tunnustettiin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö I yksimielisesti Suurbritannian kuninkaaksi. Valtaistuin ei siirtynyt tälle vaaliruhtinaalle sukuperän ansiosta, vaikkapa hän polveutuikin eräästä Jaakko I:n tyttärestä, vaan parlamentin päätöksen nojalla. Yrjö, ikämiehenä kutsuttuna hallitsemaan maata, jonka kieltä hän ei osannut ja jossa kaikki oli hänelle vierasta, piti itseään edelleen enemmän Hannoverin vaaliruhtinaana kuin Englannin kuninkaana. Koko hänen kunnianhimonsa kohdistui hänen saksalaisten valtioittensa suurentamiseen. Melkein joka vuosi hän saapui meren yli näkemään entisiä alamaisiansa, jotka jumaloivat häntä. Muutenkin häntä miellytti elää enemmän ihmisenä kuin hallitsijana; kuninkuuden loisto oli hänestä raskas taakka. Hän eli muutamain vanhain hovimiesten seurassa, joille hän soi luottamuksensa; ja joskaan hän ei ollut se Euroopan kuningas, joka esiintyi komeimmin, oli hän sitävastoin heistä viisaimpia ja ainoa, joka valtaistuimellakin osasi nauttia yksityiselämän ja ystävyyden suloja. — Sellaisia olivat huomattavimmat hallitsijat ja sellainen keskisen Euroopan tila.
Pohjoismaissa tapahtuneet muutokset olivat toista laatua. Sikäläiset kuninkaat kävivät sotaa ja liittyivät Ruotsin kuningasta vastaan.
August oli jo aikoja sitten noussut jälleen Puolan valtaistuimelle tsaarin avulla ja Saksan keisarin, Englannin Annan sekä Hollannin valtiopäivien suostumuksella, jotka yhdessä olivat taanneet Altranstädtin rauhan silloin, kun Kaarle XII oli määrääjänä, mutta luopuivat takauksestaan, kun häntä ei enää tarvinnut pelätä.
Mutta August ei saanut hallita rauhassa. Ottaessaan hänet jälleen kuninkaaksensa Puolan tasavalta samalla alkoi jälleen pelätä hänen mielivaltaista hallitustansa. Se nousikin aseihin pakoittaaksensa hänet tunnustamaan pacta conventa, kansan ja kuninkaan väliset pyhitetyt sopimukset, ja näytti kutsuneen herransa takaisin vain senvuoksi, että voisi julistaa hänelle sodan. Näiden häiriöiden alussa ei kuultu mainittavan Stanislauksen nimeä; hänen puolueensa näytti tuhoutuneen, ja Ruotsin kuningastakin muisteltiin Puolassa vain jonkinlaisena tulvavirtana, joka hetkiseksi oli läpikulkiessaan muuttanut kaikkien asiain juoksun.
Pultava ja Kaarle XII:n poissaolo olivat, kaataessaan Stanislauksen, aiheuttaneet myös Kaarlen sisarenpojan, Holsteinin herttuan, kukistumisen, jolta Tanskan kuningas riisti hänen maansa. Ruotsin kuningas oli hellästi rakastanut herttuan isää; pojan onnettomuus koski syvälti hänen sydämeensä. Kun hän sitäpaitsi oli koko elämänsä ajan puuhannut yksistään kunnian vuoksi, niin oli sellaisten hallitsijain kukistuminen, jotka hän itse oli tehnyt tai jälleen asettanut valtaistuimelle, hänestä yhtä katkeraa kuin niin monien maakuntien menettäminen.
Riita oli nyt siitä, kuka rikastuisi hänen häviöstään. Fredrik Wilhelm, joka äskettäin oli päässyt Preussin kuninkaaksi ja näytti yhtä sodanhaluiselta kuin hänen isänsä oli ollut rauhallinen, aloitti saaliinjaon ottamalla Stettinin ja osan Pommeria, joihin hänellä oli joitakin oikeuksia, koska oli Tanskan kuninkaalle ja tsaarille suorittanut 400,000 ecutä.