Samoin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö, josta oli tullut Englannin kuningas, oli ottanut haltuunsa Bremenin ja Werdenin herttuakunnat, jotka Tanskan kuningas oli jättänyt hänelle pantiksi 60,000 pistolista. Siten pideltiin Kaarle XII:lta anastettuja maita, ja niistä, jotka olivat saaneet ne huostaansa, tuli nyt omien etujensa vuoksi yhtä vaarallisia vihollisia kuin ne olivat, jotka olivat ne valloittaneet.
Mitä tsaariin tulee, oli hän epäilemättä kaikista pelättävin vihollinen. Hänen aikaisemmat tappionsa, hänen voittonsa, jopa hänen vikansakin, hänen sitkeytensä, jota hän osoitti omissa opinnoissaan ja jolla hän opetti alamaisilleen, mitä itse oli oppinut, hänen alituinen työskentelynsä olivat tehneet hänestä kaikissa suhteissa suuren miehen. Hän oli jo valloittanut Riian; Liivinmaa, Inkeri, Karjala, puolet Suomea — kaikki maakuntia, jotka Kaarlen kuninkaalliset esi-isät olivat aikoinaan valloittaneet, — olivat nyt Venäjän ikeen alaisia.
Pietari Aleksejevitsh, jolla kahtakymmentä vuotta aikaisemmin ei ollut yhtään alusta Itämerellä, näki nyt olevansa herrana mainitulla merellä, missä hänellä oli laivastona kolmekymmentä suurta linjalaivaa.
Yhden näistä laivoista hän oli rakentanut omin käsin; hän olikin pohjoismaiden paras kirvesmies, paras amiraali ja paras merimies. Pohjanlahdesta Atlantin valtamereen saakka ei ollut yhtään ainoata vaikeaa kulkuväylää, jota hän ei olisi itse tutkinut, yhdistäen siinä merimiehen työn filosofin kokemuksiin ja keisarin suunnitelmiin ja kohoten amiraaliksi asteittain ja voittojensa johdosta, samoin kuin hän oli tahtonut maalla vähitellen palvella kenraaliksi saakka.
Sillaikaa kun ruhtinas Galitzin, jonka hän itse oli kasvattanut kenraaliksi ja joka oli hänen parhaita apumiehiään hänen yrityksissään, lopetti Suomen valloituksen, valtasi Vaasan kaupungin ja löi ruotsalaiset, lähti keisari itse merelle, valloittaaksensa Ahvenanmaan saaren, joka sijaitsee Itämeressä, kahdentoista penikulman päässä Tukholmasta.
Hän lähti tälle retkelle heinäkuun alussa 1714, jolloin hänen kilpailijansa Kaarle XII pysyttäytyi vuoteessaan Demotikassa. Hän nousi laivaan Kronslotin (Kronstadtin) satamassa, jonka hän muutamia vuosia aikaisemmin oli rakennuttanut neljän penikulman päähän Pietarista. Tämä uusi satama, sikäläinen laivasto, upseerit ja merimiehet, jotka astuivat laivoihin — kaikki se oli hänen työtään, ja mille suunnalle hyvänsä hän loi katseensa, hän näki vain sellaista, minkä luomisessa hänellä jossakin muodossa oli osansa.
Venäläinen laivasto saapui heinäkuun 15 p:nä Ahvenanmaan kohdalle. Siihen kuului kolmekymmentä linjalaivaa, kahdeksankymmentä kaleeria ja sata puolikaleeria. Siinä oli 20,000 sotamiestä; päällikkönä oli amiraali Apraksin; Venäjän keisari palveli siinä kontra-amiraalina. Ruotsin laivasto, jota komensi vara-amiraali Ehrensköld, kohtasi sen 16 p:nä; se oli kahta kolmannesta heikompi; sittenkin se taisteli kolmisen tuntia. Tsaari kävi Ehrensköldin laivan kimppuun ja valtasi sen ankaran taistelun jälkeen.
Samana voittonsa päivänä hän laski maihin Ahvenanmaalle 16,000 miestä; ja otettuaan vangiksi useita ruotsalaisia sotamiehiä, jotka eivät vielä olleet ennättäneet astua Ehrensköldin laivastoon, hän vei heidät vankeina laivoihinsa. Hän palasi Kronslotin satamaan, mukanaan Ehrensköldin suuri laiva, kolme muuta vähän pienempää alusta, yksi fregatti ja kuusi kaleeria, jotka kaikki hän oli vallannut taistelussa.
Kronslotista hän saapui Pietarin satamaan, mukanaan koko voittoisa laivastonsa ja vihollisilta vallatut laivat. Täällä häntä tervehdittiin 150 tykin kolminkertaisella yhteislaukauksella. Sen jälkeen hän saapui kaupunkiin riemusaatossa, joka oli hänelle mieleen vielä enemmän kuin hänen juhlallinen tulonsa Moskovaan, koska hän nyt sai kunnianosoituksia lempikaupungissaan, siinä paikassa, jossa kymmenen vuotta aikaisemmin ei ollut yhtäkään majaa, mutta jossa nyt nähtiin 34,500 taloa; ja vihdoin, koska hän ei saapunut ainoastaan voittoisan laivaston etunenässä, vaan koska se oli ensimäinen venäläinen laivasto, joka milloinkaan oli nähty Itämerellä, ja sellaisen kansan luoma, jolle laivaston nimikin ennen häntä oli tuntematon.
Pietarissa saatiin nähdä melkein samat juhlamenot, jotka olivat koristaneet hänen riemukulkuettansa Moskovassa. Ruotsalainen vara-amiraali oli tämän uuden riemukulkueen pääkoristeena; Pietari Aleksejevitsh itse esiintyi siinä kontra-amiraalina. Venäläinen pajari Romanodowski, joka edusti tsaaria juhlallisissa tilaisuuksissa, istui valtaistuimella, sivullaan kaksitoista senaattoria. Kontra-amiraali ojensi hänelle selonteon voitostaan, ja hänet nimitettiin ansioistansa vara-amiraaliksi. Todellakin omituinen näytelmä, mutta merkityksellinen sellaisessa maassa, jossa sotilaallinen alistuminen oli juuri niitä uudistuksia, jotka tsaari oli pannut toimeen.