Hän parfymoi itsensä hajuvesillä ja lisäsi kauneuttansa mitä rikkaimmalla ja viehättävimmällä koristelulla sekä lähti sitten pyytämään tähtien ylipapilta salaista puheillepääsyä. Jouduttuaan kahden kesken tuon kunnianarvoisan vanhuksen kanssa hän puhui tälle seuraavasti:
"Suuren Karhun vanhin poika, Härän veli, suuren Koiran serkku (ne olivat tämän ylipapin arvonimiä), minä saavun luoksesi tunnustamaan sinulle epäilykseni. Pelkään kovasti tehneeni suunnattoman synnin, kun en ole polttanut itseäni rakkaan mieheni roviolla. Mitäpä todellakaan minulla oli säilytettävää? Vain katoavainen liha, joka muutenkin on jo kovin kuihtunut."
Näin sanoen hän paljasti pitkistä, silkkisistä hihoistaan alastomat käsivartensa, joiden muoto oli ihmeteltävän kaunis ja valkeus vallan häikäisevä.
"Näethän itsekin", hän sanoi, "kuinka vähän tämä merkitsee."
Ylipappi tunsi sydämessään sen merkitsevän sangen paljon; hänen silmänsä sanoivat sen ja hänen suunsa sen vahvisti. Hän vannoi, ettei hän koko elämässään milloinkaan ollut nähnyt niin ihania käsivarsia.
"Ah!" sanoi leski. "Kenties käsivarteni eivät todellakaan ole niin kehnot kuin muu ruumiini. Myöntänet sentään, että kaulani ja rintani eivät ansaitse mitään huomiota."
Nyt hän paljasti hurmaavimman poven, mitä luonto oli milloinkaan muovaillut. Ruusunnuppu norsunluisessa omenassa olisi sen rinnalla näyttänyt vain matarankukalta puksipuussa, ja vastapestyt karitsat olisivat siihen verraten näyttäneet keltaisen ruskeilta. Tämä povi, nuo suuret mustat silmät, jotka hiutuen säteilivät hellän tulen lempeää paloa, hänen poskensa, joilla mitä kaunein purppura karkeloi mitä puhtaimman maidonvalkeuden kera, hänen nenänsä, joka ei ollut Libanonvuoren tornin kaltainen,[36] hänen huulensa, jotka olivat kuin kaksi koralliriviä, piilottaen taakseen Arabian meren ihanimmat helmet, kaikki nämä sulot yhdessä saattoivat vanhuksen luulemaan olevansa vielä kaksikymmenvuotias. Niinpä hän sopertelikin suustaan hellän lemmentunnustuksen. Silloin Almona, nähtyään hänen hurmauksensa, pyysi häneltä armoa Zadigille.
"Ah, ihana kaunokainen!" sanoi ukko, "jospa minä suostuisinkin armon antoon, niin ei hyväsydämisyydestäni olisi mitään hyötyä, sillä armahdukseen tarvitaan lisäksi kolmen muun virkatoverini allekirjoitus."
"Kirjoita nyt vain alle!" sanoi Almona.
"Mielihyvällä", virkkoi pappi, "mutta sillä ehdolla että sinun suosiosi on oleva myöntymykseni palkinto."