"Se tapahtuu herraamme ja isäntäämme Ogulia varten, jonka linnan näet tuolla niityn takana tämän joen partaalla. Me olemme hänen nöyriä orjattariaan. Ogul-herra on sairas; hänen lääkärinsä on määrännyt hänet syömään ruusuvedessä keitetyn basiliskin, ja koska basiliski on kovin harvinainen eläin, jonka ainoastaan naiset voivat saada kiinni, niin on Ogul-herra luvannut korottaa sen meistä lempivaimokseen, joka tuo hänelle basiliskin. Suvaitse minun siis jatkaa etsimistäni, sillä tiedät nyt hyvin, mitä merkitsee minulle, jos joku tovereistani ehtii ennen minua."
Zadig jätti syyriattaren tovereineen etsimään basiliskia ja jatkoi matkaansa niityn halki. Tultuaan erään pienen puron rannalle hän tapasi siellä erään toisen naisen lojumassa nurmikolla, mutta tämä ei etsinyt mitään. Hänen vartalonsa näytti muhkealta ja arvokkaalta, mutta hänen kasvonsa olivat hunnun peitossa. Hän oli kumartuneena puron yli, ja syvät huokaukset kohosivat hänen povestaan. Kädessä hänellä oli pieni puikko, jolla hän piirteli kirjaimia nurmen ja puron välissä olevaan hienoon hietaan. Zadig oli utelias näkemään, mitä tuo nainen mahtoi kirjoittaa. Hän lähestyi häntä ja näki ensin Z-kirjaimen, sitten A:n. Hän hämmästyi. Nyt näkyi D. Hän alkoi vavista. Kukaan ei voi kuvata hänen kummastustaan, kun hän näki nimensä molemmat viimeisetkin kirjaimet. Hän seisoi jonkin aikaa aivan liikkumattomana, mutta vihdoin hän keskeytti hiljaisuuden murtunein äänin:
"Jalo nainen! Suokaa anteeksi onnettomalle muukalaiselle, joka rohkenee kysyä teiltä, minkä ihmeellisen sattuman johdosta minä näen tässä Zadigin nimen teidän jumalallisen kätenne kirjoittamana?"
Nämä sanat ja niiden äänensoinnun kuullessaan nainen kohotti vapisevin käsin huntuansa, katseli Zadigia, päästi huudon, joka oli täynnä hellää liikutusta, yllätystä ja iloa, ja vaipui, kaikkien niiden eri tunteiden vallassa, jotka nyt yht'aikaa tunkivat hänen sieluunsa, tainnoksissa Zadigin syliin. Hän olikin Astarte itse, hän oli Babylonin kuningatar, hän oli juuri se, jota Zadig jumaloi ja jonka jumaloimisesta hän syytti itseään; hän oli se, jonka kohtaloa hän oli niin paljon itkenyt ja pelännyt.
Tuokion hän oli aivan pois suunniltaan, ja kun hän sitten oli luonut katseensa Astarten silmiin, jotka jälleen aukenivat, täynnä hämmästyksen ja hellyyden sekaista riutumusta, huudahti hän:
"Oi te kuolemattomat jumalat, jotka johdatte heikkojen ihmisten kohtaloita, annatteko minulle jälleen Astarten? Minä aikana, missä paikassa, missä tilassa näenkään hänet jälleen?"
Hän heittäysi polvilleen Astarten eteen ja kosketti otsallaan hänen jalkainsa tomua. Babylonin kuningatar nosti hänet ylös ja pyysi häntä istumaan viereensä puron partaalle. Monta kertaa hän kuivasi kyyneliään, jotka yhä uudestaan pyrkivät vuotamaan; parikymmentä kertaa hän yritti puhua, mutta hänen huokauksensa keskeyttivät sen; hän kyseli Zadigilta, mikä sattuma oli vienyt heidät yhteen, ja keskeytti äkkiä hänen vastauksensa uusilla kysymyksillään. Hän alkoi kertoa onnettomuuksiaan ja tahtoi samoin tietää Zadigin kokemukset.
Kun vihdoin myrsky oli hieman asettunut molempien mielissä, niin Zadig kertoi hänelle muutamin sanoin, mikä seikkailu oli hänet tuonut mainitulle niitylle.
"Mutta, oi onneton ja korkea kuningatar, kuinka tapaan sinut tässä syrjäisessä paikassa orjattaren asussa, toisten orjattarien seurassa, jotka etsivät basiliskia, mikä lääkärin määräyksen mukaan on keitettävä ruusuvedessä?"
Astarte vastasi: