Iltasella saapui Kador ja pyysi puhutella häntä. Yhdessä he sitten itkivät. Seuraavana päivänä he jo itkivät vähemmän ja aterioivat yhdessä. Kador uskoi hänelle, että hänen ystävänsä oli kuollessaan jättänyt hänelle suurimman osan omaisuuttaan, ja antoi Azoran ymmärtää, että hän tuntisi itsensä onnelliseksi voidessaan jakaa omaisuutensa hänen kanssaan. Rouva itki ja suuttui kovin, mutta lauhtui lopuksi. Ja illallinen kestikin jo paljoa kauemmin kuin päivällinen; keskustelu muuttui samalla tuttavallisemmaksi. Azora piti vainajasta kiitospuheen, mutta vakuutti samalla hänellä olleen vikoja, joista Kador oli vapaa.
Kesken syönnin Kador äkkiä valitti ankaraa pernakipua. Levottomana ja huolekkaana rouva silloin tuotti paikalle kaikki mahdolliset hajuöljyt, joilla hänen oli tapana parfymoida itseänsä, koetellakseen, eikö mahdollisesti joku niistä auttaisi pernakipuun. Hän valitti kovasti sitä, ettei suuri Hermes enää ollut Babylonissa. Vieläpä hän suvaitsi painellakin sitä kuvetta, jossa Kador tunsi noita ankaria tuskia.
"Vaivaako tämä kauhea tauti sinua useastikin?" hän kysyi täynnä sääliä.
"Se saattaa minut joskus aivan haudan partaalle", vastasi Kador. "Eikä siihen löydy muuta kuin yksi ainoa lievittävä lääke, nimittäin se että asetetaan kupeelleni edellisenä päivänä kuolleen ihmisen nenä."
"Sepä kummallinen lääke", arveli Azora.
"Ei sen kummallisempi kuin herra Arnoun[10] pussit halvausta vastaan."
Tämä syy ynnä tuon nuoren miehen erinomaiset ansiot saivat rouvan vihdoin tekemään päätöksensä. Hän virkkoi:
"Toivottavasti ei enkeli Asrael kiellä mieheltäni, hänen siirtyessään eilisestä maailmasta huomiseen maailmaan, sen vuoksi pääsyä Tshinavarin sillan yli, että hänen nenänsä ei toisessa elämässä ole aivan yhtä pitkä kuin ensimmäisessä."
Sitten hän otti partaveitsen, meni miehensä haudalle, kostutti sitä kyynelillään ja aikoi ryhtyä leikkaamaan haudassa suorana lepäävän Zadigin nenää.
Silloin Zadig kohoaa pystyyn, suojellen toisella kädellä nenäänsä ja toisella työntäen partaveistä pois.