Kauniina oleminen on ihmisen hälvenemistä hetkeen. Niinkuin keinuvasti liukuu tunnelmakseen. Kauniina hetkenä haamuilee sielu ja ruumis yhtenä. Minkä näkee, se värähtää sieluksi ja sitte sulaa olossaan sen sielunsa tilan tuntemiseksi. Kaunis hetki kattaa ihmisen olon ja sulkee hänet joka puolelta syliinsä. Kun katsoo maan sylin runsaus- ja vehreystulvintaa, hykähtyy kuin pisaraksi sitä hämärää umpinaista vehreyttä ja uumoilee sielussaan kuin maan vehreänä verenä; kun näkee taivaan keveätä, sini-iloista kuoroa yllänsä, sukeltaa unohtuneesti sieluineen senkin heljäksi, ylentyväksi soimiseksi, mereksikin, jota taivaan rannan valuinen piiru autereisesti rajottaa ja joka päilyelee tyyntyvänä auringon ja taivaan peilinä, hymisee sielussaan ja hyväiltyinä nuortuvat ihmisen muodot, kun saa katsoa nuoren täydellisen ihmismuodon näkyä, joka kangastavasti sulaa ihmisen aistimia myöten ihmisen sieluksi. Unohtumista on kauniina oleminen, unohtumista sielunsa aaltoavaan, koko ruumiin olemattomaksi soinnuttavaan liikutukseen. Kaunis on ihminen, kun sielunsa ja ruumiinsa päilyy yhtenä herkkänä kuvastelevana peilinä, josta kaikki itsenäinen olemisen tunteminen on hälvennyt. Kauneus on hetkeen kuoleentumista ihmisessä, jolloin ihminen kokonaan kuvastelee sielunaan, jokainen ruumiinsa sykähdys sielustumisena.
Antinous on ajatustensa myötä katsonut pilareihin, siinä kun ne kuin ylenevänä kuorona tuntuvat sielullansa, häilyvästi tuntee hän valkopukuisten ihmisten liikunnan pilarien välillä ja ikäänkuin unessa jää hänen kangastelevaan sieluunsa aaltoamaan jonkun ohitse astuvan sana. Hän ikäänkuin hupenee siinä seisomiseksi, kätensä riippuvat voimattomina alhaalla sivuillaan ja leukansa on vajonnut rintaa vastaan, liikkumatonna hän seisoo ja sielunsa keinuu tuntemisenansa. Hiljaa hipuu hetki hetken jälkeen, ihmisiä astelee ohitse ja pilarit ylenevät; yhä seisoo Antinous päänsä rintaa vastaan taipuneena ja olonsa keinuu ihanana häilyntänä.
"… Elämä on kauniina olemisen hetkiä…"
Ne sanat jäävät värähtyneen Antinouksen mieleen kuin lempeänä joka suoneen levittäyvä valaistus. Elämä on kauniina olemisen hetkiä! Kauniina oleminen lipuu niinkuin hivelevä muodostava käsi ihmistä ja silittää ja sulattaa jokaisen hänen jäsenensä kauneuden aallonnaksi ja koskettaa hänen koko olonsa sieluksi. Kauniit hetket ovat kuin ihmisen hienoksi värisemistä. Niinkuin sävel hiipii niinä hetkinä ihmisen jokaiseen verenpisaraan ja joka jäsenen tuntoon, ja saa koko ihmisen lävitsensä hymiseväksi ja lävitsensä heleneväksi. Oh, koko ihminen on yhtä hykähtynyttä ihanuuden väristystä, käsien ja sormien suoniinkin riutuu kuin lävitsekuultavaa kaunenemisen raukeutta, lasiset heljät soinnun suonet säveltyvät koko ihmisen lävitse silloin ja elää kuin taivaalliseen hohtoon heränneessä ruumiissa, koko olo sieluna. Mitä ovat muut hetket paitsi ne, joina jokainen mielenvärähdys uneksuu ja keinuu kauneuden unena! Silloin on ihanaa ja täydellistä elää, silloin säteilee ihmisen sielu kuin loistelisi se kukkasena Elysiumin kirkkailla kedoilla. Kauniina, kauneuden hykähdyksenä värisisi ihminen aina, ja kauneuden maailman syliin häilyisi ihminen aina kuoleutuvan ihanuuden hukunnassa. Mitä olisikaan muu olo muuta kuin pimeätä olemattomuuteen hiutumista! Kauniina, kauniina, aina ihanuuden kummuntana, niin halajoitsisi ihminen olla, aina kauneuden värähtyneenä kosketuksena koko ihmisen sielu ja olo, sitte olisi lievää ja sulouden lempeätä elämä!
Antinous seisoo riippuvin käsin, päänsä rintaan nojauvana. Ei hän liikahda jäsentäkään, on vaan valuneena siinä, silmänsä yhtä haavaa kaikessa ympärillään, sielunsa ylt'yleisenä keinuntana. Ei hän liikahda yhdessäkään asennossaan, silmänsä uiskentelevat läsnäolemattomasti kaiken yllä, pilarien yleneminen yllä ja ihmisten humuava liikunta ympärillä kangastaa yhtähaavaisena aaltoamisen tuntona läsnä hänen sielullansa, mutta ei hän huomaa siitä mitään, mielensä tuudittuu vaan niinkuin ylt'yleisenä liikkuvan, ihanan aaltoilun myötä ja hyväiltynä jättäytyy hän sen valtaan. Ajatuksensakin ovat vaan sen hivelevän aaltoavan tilan liikuntaa.
VIII.
Missä saisi ihminen ihanimpana raueta? Missä aaltoisi ihmisen sielu unohtuneimpana uneksuntana?
Antinous on vaipunut ajatuksiinsa ja katselee, silmiinsä hälvenevänä, eteensä.
Missä häilyisi ihminen joka silmänräpäyksensä hiveltynä suloutuvana sieluna? Missä olisi elämä yhtämittaista väristymistä ja yhtämittaista väristyksiinsä hälvenemistä?
Antinous ajattelee ja ajattelee, silmänsä katsovat epämääräisinä.