Mitä on siis kauniina oleminen? Onko se sammumatonta, ääretöntä hukuttavaa kaipaamista, jonka sylissä ihminen sulaneena herkkyy, vai onko se ihmisen lävitse heleilevää, ihmistä soinnuttavaa tyyneydessä lepäämistä, joka saa ihmisen olemaan kuin ylt'yleisessä kullassa kuvastelevan vedenpeilin, niin tyyneen ja heijailevan ihanan? O kauneus, vai oletko sinä kumpaakin yhdessä, oletko sinä sekä ihmisen sointumista että ihmisen riutumista, saat hänen ensin kuin rajattomuuden ihanuudella sytytetyksi ja väristytät hänet suuren suuren levon, silmänsä ja sielunsa ihanassa kuoleentumuksessa ummistavan levon läikemereksi, ja sitte herpaiset hänet sillä rajattomuudellasi niin että hän jälkeenpäin viruu sairaana ja haikeana ja kärsii sitovaa olemistansa, joka pidättävänä lannistaa hänet nautintoon hälvenemästä? O kauneus, oletko sinä sekä ihmisen päilyävää täydellistä ihanuutta että ihmisen sielun hiutuvaa kipeyttä, joka toisena hetkenä väristytät hänet onnesi kultamereksi, toisena hetkenä taas kätket ja kiedot hänet himmeän kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla hän sisällisenä nyyhkynänä kaivautuu?

VII.

Pylvästössä seisoo Antinous, nojautuu valkeaan marmoripylvääseen ja katselee ajatuksissaan eteensä. Ympärillään ylenevät valkeat pilarit, niiden välitse käyskelee ihmisiä, keskustelevia ihmisryhmiä edestakaisin. Näkyy hetken joku ohitseastuva ihmisryhmä, kuulee yksityisen lauseen heidän keskustelustaankin, sinne he hiljaa etenevät pilarien välille, väistyvät silmistä peittävien pilarien varjoon. Lähenee toinen verkkaan asteleva keskusteleva ryhmä, astuu ohitse ja häviää sekin pilarien taakse. Antinous seisoo yksin pilariinsa nojauvana, käsivartensa ovat pujotettuina ristiin rinnalleen, niin että toga on laskoksessa niiden alla ja jättää jalkansa edessä paljaiksi lähes polviin asti, hän on ajatuksiinsa vaipuneena ja kuuntelee liikunnan hiljaista soljuvaa huminaa pilarien välillä. Joku yksinäinen, jonkun ohitseastuvan lausuma ja korvaansa jäämä lause jää joskus hetkeksi kajaamaan aivoissaan ja sielussaan.

"… Kauneus on lepäämistä…"

Siitä oli astunut ohitse kaksi keskustelevaa nuorukaista, jotka jo hävisivät pilarien peittoon taaskin, ja ne sanat olivat jääneet ilmaan heiltä. — Kauneus on lepäämistä? Antinous jää katsomaan pilareihin, siinä kun ne seisovat pitkinä valkenevina riveinä edessä, katsoo marmoripalkkeja, jotka rauhaan laskeuneina lepäävät niiden pilarien varassa, liittyneinä kuin iäiseksi levoksi. Onko kauneus kuin sen marmorin lepäämistä ylenevien pilarien kannattamana? Onko kauneus sitä tasaista tyyntynyttä asettumusta, jossa marmoripaasien taakka sointuu pilaristoilleen lepäämään kuin painostaan lievittyneenä rauhan aaltona? Onko kauneus rauhan löytämistä ja rauhan tasaisuus-soinnussa lepäelemistä? Kauneusko kuin aalto, joka sopusuhtana liittää kokonaisuuden jokaisen osan ja jokaisen yksityisen jäsenen kokonaisuuden keveysolemiseksi?

"… Ihminen on kaunis…"

Ihminen kaunis? Ihminenkö tasainen ja tyyneeksi asettunut? Ihmisenkö sielu levon soivana ja sointuneena aaltona? Antinous katselee ihmisryhmää, joka hitaasti astelee ohitsensa. Harmaahapsinen, korkeavartaloinen vanhus, jonka valkea korkea otsa ja selkeät rauhalliset silmät ovat kuin kirkastuneena levon asunto. Vierellään astuu kummallakin puolella kukoistava norjaolkainen ja notkeakävelyinen nuorukainen, jotka kumpikin, paremmin kuullakseen ovat kevyesti kumartuneet vanhusta kohden vierellään ja, nuoret avoimet otsansa tottumattomasti rypistyneinä tarkkaavaan ajatuksen ponnistukseen, unohtuneina kuuntelevat hänen hiljaista verkkaista puhettaan. Ihminen on kaunis? Antinous seuraa silmillään kummankin nuorukaisen norjaa solavaa vartaloa, jota valkea chlamys kauniissa poimuissa verhoo, seuraa chlamystä holhoovan käden kaartoa ja kaulan siroa asentoa, katsoo käherän, ajatuksiinsa kumartuneen pään täsmällistä kauneutta ja silmien tyyntä selkeyttä, ja tuntee kuin silittävän rauhan sielussaan. Kaunis on ihminen, ja kangastavassa liikutuksessa tuntee ihmisen koko ihanan olon. Kun ihmistä katsoo, niin niinkuin säveltyneessä poljennassa liukuu sen ihmisen oloon, ja tuntee silmänräpäyksellisenä runona itsessään läsnä koko sen ihmisen lämpimän ja joustavan olon. Kun näkee käden liikunnan, värähtää se liikunto sulavana taipuvana aaltona omassa olossa. Kun näkee liikkuvan käsivarren nopeat välähtelevät lihastenleikit, sulaa silmänräpäyksessä kuin itsessään koko sen ihmisen hennoissa liikkeissä vavahtelevaan olemiskudokseen. Ihminen on olonsa lepäävää ja silmänräpäyksellistä valmiutta, joka hetkensä elää hän kuin lävitsensä sopusoinnun ja täydellisyyden sulaumuksena, mutta seuraavassa hetkessään välähtää hän joka jäsenessään uudeksi sopusoinnun ja täydellisyyden tilaksi, joka sähkön herkkänä kulkee jokaista hänen jäsentänsä ja olonsa kudosta ja muodostaa ne sen uuden tilan värähtämiksi. Ihminen on kaunis: joka silmänräpäys kulkee ihmistä kauneuden aalto, ja valaa ihmisen joka hetki täydelliseksi sopusuhdan välähdykseksi. Kaunis on ihminen; missä ihmistä hentona katsoo, kokonaisenaan värähtää hän siellä ihmisen sieluksi, ja ihanassa väristyksessä tuntee hänen täydellisyytensä itsessään. Antinous katselee, katselee niitä poistuvia, pilarien väliin häipyviä nuorukaisia, vanhus keskellään, ja jokaista jäsentänsä hipuu ajatteleva kaunistuva lepo. Ihminen, ihminen on kaunis, jokainen ihmisen hetki on sävel, jonka sointuun koko hänen olonsa sulaneesti mukautuu. Antinouksen mieli ikäänkuin seisahtuu siihen ajatukseen ja keinuvasti häilyy sielunsa. Kaunista on olla ihmisenä, norjana asettuneena tasaisuuden sointuna koko olento, jokaisessa olonsa kudoksessa täydelliseksi sulaneena, ja välähtävän valmiina heräämään taaskin toiseksi ja uudeksi joka jäsenessään sointuvaksi tyyneyden kokonaisuudeksi. Antinouksen silmät katsovat unohtuneessa uneksunnassa valkeitten pilarien välille, joilla marmori tyyneenä lepää, ja koko tilansa on rauennutta ja tyyntynyttä ajatuksiinsa kajaamista.

"… Ihminen hälvenee hetkeen…"

Ihminen hälvenee hetkeen? Hälvenee niinkuin hiljaa avaruuksiin häipyvä soiton sävel. On kajaamista ja kajaamista, tuntee kuin häipyisi jokaiseen kätensä suoneen asti sielunsa häilyäväksi tilaksi. Niin on kuin unohtuisi olemasta ja kasvaisi yhteen hetken kanssa ja liukenisi sen myötä. Ei ole jäsentä ihmisessä, jonka tuntisi, ei ole mitään kovaa ja olevaa ihmisestä läsnä, liuenneena häilyy tunteenansa vaan, koko ihminen sielunsa väreilynä. On vaan yhtä sulaamista, jokainen ajatus ja jokainen tunteminen ovat yhtä hetken kuvastelua, eikä tiedä missä on, itsessäänkö, vai hetken tuntemisessa. Ihminen unohtuu joka jäsenessään itsestään ja muuttuu tunteensa huuruvaksi vellovaksi sumeeksi, joka sulavana ja syleilevänä levittäytyy kaiken ylle.

Antinous jää liikkumattomana tuijottamaan kauas pilarien välille yhteen kohtaan ilmaan, näyttää kuin kaikki ympärillä, pilarit ja käyskelevät keskustelevat ihmiset, tuntuisivat hänen sielussaan läsnä kuin huuruilevana ylt'yleisenä liikkumisena, jonka häilyävässä keinunnassa hänen omat ajatuksensa ovat ainoana kiintonaisena tilana, johon hän mielineen jää.