Sieluineen häilyy yllesi siinä kun lepäät, huulesi puol'avoimina, rintasi kohoovana. Katsoo sinua ja häilyy sieluineen kasvonpiirtojesi yllä, häilyy vartalosi ja jäsentesi yllä, joita unen raukeus valuu.
Niinkuin liuenneena sulaa yllesi. Katsoo kasvojasi ja otsaasi, jota hiukset pehmeästi kaartavat, katsoo pehmeitä avoimia huuliasi ja taipunutta kaulaasi, katsoo rintaasi, joka kohoo nauttivaan hengitykseen ja kättäsi, joka riippuu velttona ja avoimena vierelläsi, ja tuntee herkkänä koko olosi. On kuin omaa ruumista valuisi unen raukaseva hellittävä aalto. Avautuvat omat huulet ja pää kallistuu lepoa hakevana, tuntee taipuneen kaulansa helpon hyväilevän jännityksen, rinta liikkuu raukeana nauttivana hengityksenä, käsivartta heruu pyöreyden lepo ja herpouvana aukenee riippuva käsi.
Häilyy sinuna, Endymion. Unen humala raukasee ja hellittää joka jäsentä. On kuin liikkuisi itsestään, sitomattomana, ja liuenneena aaltoisi sinuna, lepäävä Endymion. On kuin suloutuvaa liikkumista ja haihtumista koko olo, höllenee kuin ihanana sairautena koko ihminen, ja ainoana usvailevana haluna on antauvan herkästi hälvetä itsestään näkemyksensä ylle. O, Endymion, olosi raukeuden yllä häityy ja olosi raukeuteen sulaa, ja on sairas siitä ett'ei vielä herkempänä hälvene ja haihdu yllesi.
VI.
Antinous ajattelee.
Mitä on kauniina oleminen? Onko se sydämen suloista halajoimisen haikeutta? Onko ihminen kauniina sulanutta, ihanan kipeätä halajoimisen herkkyyttä?
Vai lepäämistäkö on kauniina oleminen? Lepäämistä olonsa tyyneessä ja hiljenneessä rauhassa, jolloin ihmisen sielu ja maailma ympärillänsä päilyvät yhtenä kuvana, kuten tyyntyneenä iltana taivas ja meri meren heijailevassa kuvastelevassa sylissä?
Antinous ajattelee, käsi otsallansa.
Niin joskus haikeutuu ihminen kuin imisi suuri hiljainen suru sieluansa. On koko mieli häilyävää haihtumaan halaavaa sumetta, koko oleminen nousee niinkuin suurena äärettömänä haluna, ja ihanassa nautinnossa häilyilisi keveänä, utuisaksi avaroituvana jonnekin kauas ylhäisiin pidättämättömiin avaruuksiin. On niinkuin olisi pienuutta ja tukaluutta ja hantelaa pidätystä olla niinkuin on, ja halajoitsisi hälvetä, hälvetä ja ihanassa nautinnossa haihtua rajattomuuden vapaaseen ja kevyeen syliin. Tuntee olemisensa kuin sumuisen usvaisen vaipan, joka rasittavana kattaa ihmisen sielua, ja jonka pidätyksestä ihminen sielunsa haikeassa halajoinnissa pyrkii. Semmoista rajatonta epämääräistä halajointia on ihminen joskus, kun sielunsa liikkuu kauniiksi herkkyneenä.
Mutta sitte on kauniina oleminen joskus sointuavaa ja tyyntä peilailua, niinkuin asettava laine kulkee ihmisen lävitse silloin, joka hivelee jokaisen hänen jäsenensä sopusuhtaiseksi, ja tyynnyttää jokaisen hänen ajatuksensa selväksi ja rauhalliseksi. Jokainen tunne, joka mielessä silloin herää, on niinkuin olemisen ihanuuden tuntoon tulemista, jokainen mielen toivo on kuin oman sielun aaltoavaa ihanuutta, ja jokaisessa liikunnossaan on ihminen kuin kangastaisi sielunsa ja ruumiinsa yhtenä kuvastelevana tuntona. Niin silittävänä kulkee kauneus ihmisen sielua joskus.