Egypti, maa jonka lävitse Niil, aluton ääretön Niil leveänä ja rauhallisena valuu ja jonka ympärillä erämaa avautuu keltaisena äärettömyytenä, Egypti, maa, jonka alati selkeän taivaan alla suunnattomat pyramidit pimeäpiirtoisina ja synkkinä ryhmäkköinä ylenevät, ja jossa erämaitten keskellä sfinxit äänettöminä lepäävät vuosituhantista kiviuntansa, liikkumattomilla silmillään tuijottaen vaikenevien aavikkojen ylitse ympärillään.

Majesteetillinen on mahtava Niil, siinä kun se taivaanrantaisen leveänä hitaasti kulkee kulkuaan ja etenee matalain rantojensa ohitse. Leveänä ja levollisena kulkee se Niil, yllään taivaan valtaava pilvetön sinikupu, kulkee tasaisena ja tyyneenä erämaitten halki, joissa pimeäpiirtoiset ja suunnattomat pyramidit seisovat vaikenevien aavikkojen keskellä ja joissa ainoana äänenä on vaan yksinäisen hiipivän shakaalin ulvonta taivaan rantaan asti liikkumattomana seisovan erämaan keskellä, kulkee se leveä ja levollinen Niil tyynenä ja tasaisena mataloina aukenevain peltorantojenkin ohitse, jotka ovat alinomaisena ihmisten liikkeenä ja peltojen lainehtimisena, kulkee levollisena niidenkin ohitse ja etenee majesteetillisen hitaana ikäänkuin yhä kulkisi iäti vaikenevia ja iäti liikkumattomia erämaa-aavikkoja. Taivas tuntuu olevan ääretön, siinä kun se paljaana ja pilvetönnä kaartuu levollisen Niilin ylitse, ja etäisyydessä matalalta yhtyy yhteen erämaan tumman juovan kanssa ylt'ympärillä, matalaa taivaan rantaa vastaan kuvastaa siellä täällä alavilla rannoilla joku yksinäinen palmuryhmä, joka yksin häiritsee taivaan rannan tasaisena levittyvää piiriä ylt'ympäri.

Ihmeellistä on Egyptissä, rajattoman taivaan piirin ja levollisen valtaavan Niilin maassa. Ihmisen mielestä katoo niinkuin aika, ja ihminen hupenee huomiosta. Miksi jäisi huomio pieneen ihmiseen siinä kun kulkee Niilin levittyvää mahtavaa povea, yllään taivaan valtaava kupu ja ympärillään erämaitten etäinen keltainen äärettömyys? Miksi muistaisi nykyisen hetken siinä kun seisoo vaikenevan pyramidin edessä, joka vuosituhannet on liikkumatonna katsonut Niilin levollista kulkua ohitsensa ja vuosituhannet ylennyt saman sinisen liikkumattoman taivaan kannen alla, sill'aikaa kun ihmispolvet ja valtakunnat sen juurella ovat vaihtuneet kuin liikkuvat pilvet?

Egypti on iäisyyden maa, jossa kaikki seisoo liikkumatonna ja ääretönnä ihmisen ympärillä. Iäisyyteen herää ihmisen mielikuvitus joka silmänräpäys siellä, ja minne jääkin katse, tuijottaa ajattomuuden ja äärettömyyden kivettävä katse ihmistä vastapäätä. Siellä jäähmettyy ihmisessä olevan hetken tunto ja itsestään huimaistuna seisoo hän ajattomuutta ja äärettömyyttä silmästä silmään ja jää sen lumoomaksi.

I.

Antinous seisoo pyramidilla, seisoo hiljaiseksi jäähmettyneenä sen laella ja katselee liikkumatonna ympärilleen.

Edessään aukenee aavikko äärettömänä tasona, joka huimaavassa etäisyydessä tasaisena puoliympyränä yhtyy taivaan kaukaiseen matalaan rantaan. Sen tummankellervän tason keskellä luikertaa Niil vaaleana vyönä, valuen esiin ikäänkuin taivaan etäiseltä rajalta lähenee se heikosti kiemurrellen ja levenevänä keltaisen aavikon keskitse ja paisuu viimein läheten leveäksi mereksi siinä kun se hitaana ja majesteetillisena valuu pyramidin kohdalla pyramidin ohitse, siitä taas jatkaen mutkittelevaa kulkuansa pohjoiseen matalan aavikon keskitse viimein kuin luikertavana hopeajuovana häviten silmistä pohjoisen taivaanrannan kuulakkaaseen väriin. Suunnattomana levittäytyy ympärillä erämaan keltainen tummeneva äärettömyyden syli, lähellä, virran rannalla aaltoaa maanpinta heikkoina, tuskin tuntuvina kukkuloina, joilla siellä täällä kasvaa joku yksinäinen jäykkälehtinen palmu, mutta kauempana häviää kaikki yksinäiseksi tasaisuudeksi, joka tummenevana äärettömyyden näkynä levittäytyy joka puolelle ja jonka katsomiseen kaikki aistit jäykkenevät.

Antinous seisoo pyramidillaan, seisoo liikkumatonna ja katsoo etäisyyteen ympärillään. Allansa levenee joka puolella pyramidin suunnaton tumma kiviryhmä.

Kuinka mitättömäksi tuntee itsensä siellä huimaavan pyramidin laella ympärillänsä erämaa äänetön äärettömyys! Niin on niinkuin sammuisi omasta olemisestaan ja seisoo siinä, joka tunto huumauvana. Silmät ikäänkuin sokeuvat, kun yhtämittaa tuijottaa sinne äärettömille silmänkannattimille ympärillä, ääretön hiljaisuus on ihmisen ympärillä, niin että on kuin lamattu kuulemasta, korvissa vaan joskus äärimmäisen hiljaisuuden kuurouttava humina. Ajatustakin huimaa kun katselee kivipaasia allansa, jotka vuosituhannen vuosituhannen jälkeen ovat levänneet samoissa liitoksissaan, ja jotka kaukaisen menneisyyden ihmiset, joita ei mielikuvituksessaan jaksa kuvitella oikeen todella eläneiksikään, ovat sovittaneet sijoilleen omien elävien käsiensä voimalla.

Kuinka mitätön ja turha on ihminen! Antinous katselee kiviä allaan ja antaa silmäinsä vaeltaa taivaan kupua ja erämaan ääretöntä syliä. Kuinka turhaksi kuihtuu ihminen tunnossaan! Paasi lepää paaden päällä vuosituhannet liikkumattomuuden, ikäänkuin iäisyyden untansa, iäisenä ylenee yllä taivaan kupu, jolla aurinko aina samana vaeltaa kaarensa, iäti samana lepää ylt'ympäri erämaan ääretön povi ja iäisenä, joka päivä samana kulkee Niil kulkuansa. Ihminen, ihminen vaan elää päivän, surkastuu toisena kuin kuivan erämaan kärvenevä ruoho. Ihminen, sinun ympärilläsi seisoo iäisyys ajanjaksojen lävitse pysyvänä vaihtumattomuuden ryhtinä, ainoastaan sinä itse olet kuin hetken hehkuva tulenkipinän lento, joka kohta olet hupeneva kuolleena tuhkana, ja jonka elämä jälkeenpäin on kuin unen muisto, jota jälkeenpäin ei enää todeksi uskokaan. Antinous jää katsomaan sammaleisia kiviä allaan ja ajatuksensa seisahtuvat. Ne kivet on sijoilleen asettanut ihmisen toimelias käsi, jokaisen liitoksen on sovittanut ihmisen taitava käsi, missä on se ihminen nyt, missä on muistokin siitä ihmisestä? Kivet lepäävät kivien päällä samoina kuin vuosituhannet sitte ja jäävät tuleviksi vuosituhansiksi samaan liikkumattomaan lepoonsa, mutta jaksaako kuvailla sitä ihmistä joka liitti ne kivet sijoilleen, todelliseksi eläneeksi ihmiseksi, joka näki auringon ja joka vavistuen tunsi erämaan äärettömyyden ympärillään, niinkuin itse nyt? Tyhjään hälvenevä ja ohitsemenevä on ihminen, ikäänkuin meren nouseva, hetken elävä ja sitte iäksi sammuva aalto. Ikäänkuin hetken kestävä tuulen humu on ihmisen elämä, joka hetken liehuu elämänsä, mutta kohta on ohitse taas ja kaikki ympärillä yhtäläisenä järkähtämättömänä muuttumattomuutena, ikäänkuin se tuulen humu ei ikinä olisi humissutkaan sen liikkumattomuuden keskellä. Turha on ihminen ja turha ihmisen olemassa olo ja jälkeäjättämättä häviää ihminen elämästä.