Antinous on jäänyt tuijottamaan kiviryhmäkköön edessään ja silmänsä ovat jäykenneet. Vähitellen selkenee hänen katseensa taas, hän katsoo yhä kiviryhmäkköön allansa, mutta mielessään sulavat hereille ikäänkuin uudet ajatukset. Eikö ihmisessäkin ole rajaton elämä? Eikö ihminenkin hetkinään liiku rajattomana? Antinous tuntee yhtähaavaisesti koko sen suunnattoman kiviryhmän haahmon allansa, mutta samassa tuntuu hänessä myös erämaan autio ja rajaton avaroituminen ympärillä ja taivaan iäinen korkeus yllä ja hän ikäänkuin järkähtyy koko olossaan. Hän tuntee kuin omana sielunaan sen erämaan rajattoman uumoilun, rajattomana ylenee ja kaareutuu mielessään taivaan ääretön kupu ja kivien suunnaton levittäyvä ryhmä allansa tuntuu kuin liikahtavan eläväksi ja keinuvana kannattavan hänen sieluansa. Kaikki sulaa sieluksensa ja vavahtuneessa silmänräpäyksessä on niinkuin purjehtisi hän pyramidinsa sylissä ajattomien aikojen lävitse ja näkisi yhtähaavaisena hykähtyneenä unena aikojen vallettuvan muuttuilemisen. Hetken on kuin kangastaisi silmiinsä laajan korkean kaupungin keinuva näky aavikolla pyramidin edessä, hän näkee sen selvänä ja kirkkaana piirtyvän keltaista erämaata vastaan, näkee sen särmikkäät muurit ja tasaiset katot ja kuulee katujen vilkkaan humun, samassa hälvenee koko kaupunki silmistä kuin näkymättömän käden pyyhkäsemänä ja erämaa levittäytyy vaan tyhjänä ja tummana edessään. Seuraavana hetkenä on kuin näkisi hän pyramidien sivut yht'äkkiä heräävän hälinöivään elämään, tummia vilkkaita ihmisiä liikkuu, kiskotaan suuria suunnattomia paasia ylös ja kuulee vasaroiden elävän kalkkeen, hälinöivänä kirjavana liikkeenä ja ihmisten toimeliaana vilinänä ovat pyramidin sivut, mutta samassa näkyvät ne taas kuolleena pimeänä kiviryhmäkkönä edessä, joka seisoo kuin iäisyyden jäykkänä vaarumattomuutena. Suuri suunnaton sotajoukko ilmestyy aavikolle pyramidin edessä, hetkessä on koko keltainen erämaa vilkasta liikkuvaa hälinää, sotavaunujen ja ihmisten vilinää, Niiliä kattaa sotalaivojen paljous, joiden mastomeressä pitkät kirkasväriset viirit iloisesti heiluvat, seuraavassa silmänräpäyksessä näkee senkin näyn selittämättömästi sammuvan silmien edessä, ja erämaan taas vaan aukeavan ympärillä äärettömänä liikkumattomuutena ja vaikenemisena.

Niin seisoo Antinous pyramidin laella liikkumattomaksi jäähmettyneenä ja näyt kulkevat sieluansa. Värähtyneenä seisoo hän ja vavahtunutta sieluansa leimuu ihana ilo. Eikö ihminenkin silmänräpäyksittäin välähtele iäisyyden hykähtyneenä tuntemuksena? Eikö ihminen hetkessä joskus aukene iäiseksi ikäänkuin yht'äkkisen salaman valaisemana?

Iäinen on ihminen silmänräpäyksittäin! Yhtähaavaisesti on hän kaikkea ympärillään, aikojen lävitse upottautuu hänen tunteensa ja syleiltynä sulaa hänen mielensä hetken äärettömyyden täydelliseksi hyminäksi. Ääretönnä, ääretönnä päilyy ihminen, kun hän itsestään unohtuvana vavahtuu iäisyyden tunnoksi ympärillään. Vapisuttavan ihanaa on ihmisen olla, kun hän sieluineen sulaa näkemyksensä ylle ja sieluineen hälvenee näkemykseksensä, läikkyävää ihanuutta on ihminen silloin ja rajattomana päilyy hänen olonsa. Miks'ei ratkekkin ihminen ihanasti olemisesta katsomisen rajattomana hukuttavana hetkenä?

Antinous seisoo pyramidillään, niinkuin äärettömänä keinuvana ryhmänä tuntuu se pyramidi kannattavan ajatustunnelmoimisiaan, silmänsä ja sielunsa keinuu yhtähaavaisen päilyvästi sen pimeässä kannattavassa ryhmässä, aavikon äärettömässä äänettömässä levenemisessä ympärillä ja Niilin vaaleassa vyössä, joka mutkitellen luikertaa alavien lakeuksiensa keskitse. Miks'ei jätä ihminen itseänsä katsomuksensa unohtuneeseen, kaikkituntevaan hetkeen ja vapahdu ihanasti elämästä?

II.

Kuolleiden äänettömän kaupungin keskellä seisoo Antinous, edessään kivijalustalla lepäävä Sfinxi.

Lepää Sfinxi kivijalustallaan, tuijottaen kivisilmillään eteensä, kivikäpälänsä oiennettuna. Sfinxin takana näkee laajana ja matalana avauvaan holvistoon, joka näkyy silmään loppumattomina, vuorestahakattuina pilaririvistöinä, jotka viimein häviävät näkyvistä kattaavan holvisuojan umpinaiseen pimeyteen. Sivulla sfinxistä seisovat kummallakin puolella kuningasten suunnattomat kuvapatsaat, ne istuvat liikkumattomina, kädet kummallakin polvella, katse korkealta ihmisen ylitse jäykkänä kaukaisuudessa. Taampana nousevat ylt'ympäri ilmaan louhittujen vuorien aaveelliset ja kaameanpaljaat haahmot.

Kuin kivettyvänä seisoo Antinous siinä sfinxin edessä, silmänsä liikkumattomassa sfinxissä. Niin herkkämuotoiset ovat sen sfinxin kasvot, kuin värähtyneenä hempenee mieli niiden sieluun sulavaa muotoa tuntiessa, mutta sitte tuijottavat niistä kasvoista harmaat liikkumattomat silmät, jotka kivettävässä kylmyydessä ikäänkuin katsovat ihmisen puhki ihmisen ohitse ja sielu ikäänkuin jäätyy sen katseen kohdatessa. Sfinxin rinnatkin vellovat hempeytenä silmään ja sulana ja halaavana jää katsomaan niiden värähdyttävää naisellista kauneutta, ja olkapäitten solava ja puhdas muoto, joka hyvänä ja hienona liikutuksena tuntuu sieluun, saa ihmisen antauvasti pehmenemään. Niin velloo Antinous värähtyvänä, kun hän katsoo sfinxin rintaa, ja sielunsa valuu sulana nautinnonhaluna sitä hyväilevänä hempeytenä tuntuvaa rintaa, mutta samassa kohtaa hänen silmänsä taas sfinxin jäykistävän kivikatseen, ja hän näkee jalustalle oiennetun sfinxin suonikkaan leijonakäpälän, jonka käyrät voimakkaat kynnet ikäänkuin liikahtelevat, ja samassa hyytyy kuin kivetys suonissansa. Kivettävästi tuntee hän samana hetkenä kuningasten suunnattomat, liikkumattomina istuvat kivipatsaatkin ja matalalakisen pimeän pilaristoaukenemisen edessään ja seisoo kuin joka tunnossaan jäykkenevänä.

Ne kuninkaat istuvat mykkinä pimeämuotoisina paikoillaan kädet polvillaan ja katsovat, päät jäykästi suorina liikkumattomasti korkealta ihmisen ylitse kallioiden erämaisiin aukeuksiin ympärillä, ja sfinxin takana seisovat pilarit loputtomina pimeyteen häviävinä riveinä, jotka mataloina kannattavat lakeana levittyvää katon holvikkoa. Mielikuvitus jäykistyy, kun siinä katselee niitä liikkumattomia patsaita ja pilarien päättymätöntä metsää, ja kun ajattelee että ne samat kuningaspatsaat ja samat lakeat pylväsholvit ovat seisoneet, edessään sama lepäävä, eteensä selittämättömästi tuijottava sfinxi vuosituhannen vuosituhannen jälkeen samaa liikkumattomuuden untansa. Niin niinkuin kolkkonee mielikuvitus ja ajatuksetkin jähmettyvät tuijottaviksi siinä kuolleen ja aution liikkumattomuuden keskellä. On kuin jäykkenisi itse sen iäisenä seisovan kivettymyksen keskelle, ja kuin jäätyisi elämästä, rinnan ainoana tuntona sfinxin katseen selittämätön ja kylmä hyydytys.

Vai onko ollenkaan elämää? Eikö lepää koko maailma silmänräpäyksen kivettämänä, oma sydänkin lyömätönnä? Kolkkona, kaameana kiviunena kaikki, aikakin hävinneenä? Antinous katsoo kuin jäykistyvänä ympärilleen. Niin on kuin jäähmettymisen silmänräpäys itsessään, ja kolkkona hyytyy hänen mielikuvituksensa. Kaameat kivikasvot tuntuvat veressänsä, tuijottavain elottomain silmien hyydytys kulkee jäisenä jäseniänsä. Eikö koko maailma ole silmänräpäyksessä seisahtunut ajattomaan kuolemiskivettymiseen? Eikö koko elämä ole hetkessä hyytynyt kiveksi?