Vai onko koko elämä muuta kuin kivettymistä? Elämä, jäänkylmä, ankea ja autio, onkokaan se muuta kuin ihmisen jäätävää kammottamista? Niinkuin suunnatonta ja muodotonta vierauden ja kylmyyden hirmua on elämä ja maailma, jossa joka hetki kolkot ja pimeät kivetyskasvot ja kivetyssilmät tuijottavat ihmiseen, ja jossa ihmisen värjyvä mieli joka hetki halvautuu hyydyttyvänä kammostumisena. Hetkeksi siinä kovassa liikkumattomassa elämässä unohtuu silmä sfinxin hempeänä, ja sielulle hyväilyn lievityksenä tuntuvaan rintaan, silloin sulaa koko sielussaan hyväiltynä ja herkkyvänä ja hiipii koko olollaan sen sfinxin hempeyttävän tuudittavan rinnan ylle ja on joka solussaan halajointia ja sulaumusta ja herkkyyden valuntaa, mutta samassa jo kohtaa silmä sfinxin katseen ja silmänräpäyksessä hyytyy ihminen jäykistyväksi kammoksi taas. Kylmänä ja vieraana hirmuna tuntuu paljas elämä ihmiseen ja kammostuvana kangistuu ihmisen sielu sen edessä. Elämä on ääretöntä ja kovaa autiutta, jonka keskellä ihmisen jokainen tunto jäähmettyy kivenlyömäksi ja hädänsäikähdykseksi.

Niin seisoo Antinous ja ajattelee Kuolleiden Kaupungissa, ympärillään pimeät ja liikkumattomat kuningasten patsaat, edessään kivetyssilmäinen sfinxi, leijonakäpälä oiennettuna.

III.

Mutta mitä onpi elämä? Onko se kammottavuutta, jonka keskellä ihmisen jokaista suonta kivettävä hätä lamaa? Vai onko se hyvää ja lempeätä herkkyyden katsetta, jonka edessä ihminen ihanasti värähtyy sielunsa sulaksi liikutukseksi? Kumpaa se on, suurta ja kylmää vierauden kosketustako, vai lempeän liikutuksen syleilyä, sillä kumpanakin tuntuu se sykähtävälle ihmiselle?

Toisinaan on ihminen elämän edessä paljasta haikeata nautinnon sulaumusta. Valuu herkkyneenä ihanana värähtelevän maailman ylle, ja ainoana suloisena kipeytenä on ett'ei saa vielä liuenneempana jättää itseänsä sen ihanatuntoisen maailman ylle. Kaikki ympärillä tuntuu kuin sielun suloiselta hyväilyltä, jokainen tuntoon virkoava huomio maailmasta värähtyy ihanasti mieleen, niinkuin sielun lievitystä on kaikki, ja mihin silmä jääkin, sointuu sielu sulana kohta näkemyksen mukaan ja päilyy täytettynä ja tyydyttyvänä. Koko maailma on silloin joka ilmiössään mielelle kuin suloinen ja lempeäaaltoinen lepäämyksen meri, jonka hyväilevään syliin on ihanaa jättäytyä, ja ihmisen ainoana suurena toivona on silloin vielä välittömämpänä tuntemuksena valua sen suloisuusmeren tuudittavain aaltojen mukaan. Niin on niinä hetkinään, kuin olisi koko olo maailman olon säestystä, tahtoisi kummuta itsestään sen maailman ylle, eikä ole mitään ihmisessä, ei yhtään tunnetta eikä yhtään jäsentä, joka ei haikeutuisi halusta valua siksi tuntemiseen häipymiseksi. Niin tuntuu elämä joskus suloisena ja sielua hyväilevänä.

Mutta sitte tuntuu elämä toiset kerrat taas kuin jäähmettävä kova kolkkous, jonka edessä ihminen hyytyy jokaisessa tuntonsa sykähdyksessä. Niin silloin näkyy maailma kuin tylynä ja runtelevana autiutena ihmisen ympärillä, uhkaavana ja kovana seisoo se ihmisen edessä ja säikähdyttää hänen jokaisen tuntonsa värähdyksen kangistuvaksi kammoksi. Kuin rautaisilla liikkumattomilla kasvoilla tuijottaa se ihmiseen, kaameuttaa hänen sielunsa jäiseksi kamaluudentunnoksi, ja halvaa jokaisen hänen heräävän tunteensa puistattavalla pelolla. Pelottava on elämä joskus, kaamea ja kammottava, ja näkyy ihmiselle aaveellisen tyhjyytensä ja kylmyytensä paljaudessa, sen näyn edessä jäätyy ihmisen joka jäsen sisällisestä kammosta ja verensä heltee hitaasti vieriviksi kivihelmiksi suonissaan, helpottumattomaksi tärähtyneeksi säikähdykseksi seisahtuu koko olonsa.

Onko elämä nyt siis ihmisen ympärillä aukenevaa pelotuksen tuijotusta, jonka edessä ihminen joka olonsa ja tuntonsa kudoksessa jäähmettyy? Vai onko se sulaa sielun hyväilyä, jonka haltuun hurmauvassa unhotuksessa halajoitsisi hälvetä, ikinä siitä ihanuusvärähtymisestään virkoamatta? Vai onko elämä kumpaakin, onko elämä sekä jäykistävää, ihmisen tyhjäksi lamaavaa suuruuden autiutta, että myöskin ihmisen syliinsä sulkevaa ja ihmisen sylissään autuaaksi tyydyttävää armon kosketusta, onko elämä niinkuin sfinxi, joka kivenkylmänä lepää iäisyysoloansa, mutta jonka rinnoille ihmisen olisi suuri sairas halu sanomattomassa nautinnonhukunnassa hälvetä? Onko elämä kivijäykät leijonakäpälänsä oientava ja hyydyttävillä kivisilmillään tuijottava sfinxi, jonka rinnoille sulana sieluna valuisi, mutta jonka silmäyksen edessä jäykistyvänä tyrehtyy jokaisessa verensä pisarassa? Onko elämä sulouden ja kammotuksen kivisfinxi?

Sulan suloinen elämä, kolkko ja runteleva elämä! Pelvon ja hädistyneen tuskan lamaamana kaameutuu ihminen jokaisessa olonsa sopukassa elämän edessä. Joskus taas sulaa hän sen saman elämän edessä ihanuuttaan haikeaksi sulousnyyhkynäksi ja herkkyneeksi onnen liikutukseksi. Miksi vaihtelee ihmisen olo niin? Miksi herää ihminen, kun hän kerran on saanut sulata onnena herkkymään, miksi herää hän siitä enää elämän kovaa paljautta tuntemaan? Miks'ei jää ihminen taintuneena, iäksi taintuvana elämänsfinxin suloisille sulouttaville rinnoille, ja huku niiden ylle hurmaukseen kuolevana! O elämä, elämä, joka tuo kylmän tunnon ihmisen joka jäseneen, joka joskus hetkittäin halvaa ihmisen jokaisen tunnon ja jokaisen ajatuksen jäiseksi säikähdykseksi, elämä, jolla on sfinxin kylmä tunnoton kivikatse ja sfinxin käyräkynsinen kivenraskas leijonakäpälä, miks'ei sen elämän edestä halajoitsisi iäksi hälvetä hetkenä, jolloin sen saman elämän rinta velloo sulana hyväilyn tuntona ihmisen edessä, ja jolloin hän ihanoituvassa lievityksessä voi koko sieluineen juosta sen herkän ja sulaneen hempeyden ylle! Kun luonto ja maailma avautuvat sulattavana hyväilyn sylinä ihmisen edessä, kun maailma ja ihmisen ihanoituva sielu liittyvät yhteen iäisyys-syleilyyn ja ihminen kaikkine aisteineen ja koko värähtävine oloineen raukenee sen maailman ylle, miks'ei hän silloin iäksi halajoitsisi sammua siihen onnensa hykähdykseen ja iäksi lievittyneenä unohtaa koko muun elämän! O, kun sammuisi ihminen ihanana hetkenään, kun lakkaisi elämästä hykähtyneenä ihanuuden hetkenään, iäksi silloin lievittyisi ihminen olemisesta ja iäksi lauhtuisi ihmisen vapahtuneessa sielussa olemisen pimeä, umea pakotus!

IV.

Niiliä liukuu Antinous venheessä, seisoo kallistuneen venheensä partaalla, ja katselee vievään veteen, jolla kuplat leikkivät, toga on valunut jalkoihinsa paljaalta vartaloltaan.