Niin ihmeellisen kaunista on elämä joskus elää. Sielu on kuin vapaiden ilmojen sineä, niin kirkas ja kevyt, jokainen ajatus herää mielessä vapaana ja kevytsiipisenä, kuin visertävä lintu, joka joka hetki voi yletä taivaitten sinikeijuviin avaruuksiin leijaamaan, mieltä säveltävät niinkuin valuisten sointujen kosketukset, tuntee koko itsensä, sielunsa ja jokaisen jäsenensä sykähtyneenä, keveästi liikkuvana notkeutena. Ajatukset ovat mielessä kuin seesteistä aamumerta uiskentelevat linnut, jotka hyväiltyinä antavat aaltojen kantaa itseänsä sinne tänne, milloin ne liikkuvat oman muodon täydellisyydessä, häilyävät oman olkapään kiinteässä notkeassa kaartumisessa ja oman rinnan väljänä ja vapaana hengittävässä kuvussa, tai oman käsivarren pyöreässä ripeässä voiman sykähtelyssä, milloin ne taas liitelevät ilmojen autereisen seesteen kannattamina ja häilyävät utupilvien myötä taivaan siniselkeätä väljää lakea, tai nousevat ne notkeina ja ihananluottavina kuin marmorijalustoiltaan ylenevät ylhäiset pilarit ja seisovat luottavan tyyninä ja täydellisinä kultaisena kuvastelevan maailman keskellä. Niin on kevyttä ja täydellistä ihmisen olla, jokainen tunne on ihmisen liikkumista ihanana, jokainen ajatus on tämän tuntemisen loistetta ja koko ihmisen olo päilyävää kauneuden heleilemistä.
Antinous katsoo, silmänsä kuin sisällisesti valaistuina, vedenkaaren säteilyyn, hengityksensä käy tasaisena ja kevyenä. Hetkeksi ylenevät silmänsä ja vaeltavat huonetta ylt'ympäri katseella, joka ikäänkuin kylpee autereisessa hurmausmeressä. Siinä nousevat ympärillä hoikat ja valkeat pilarit, jotka keveänä ja norjana jännityksenä kannattavat katoksen marmoriliistakkeita, niiden pilarien sorjien ja selkeästi ilmaan piirtyväin vartalojen välitse näkyy silmään seinien, kevythaamuisten pilastarien rajottamat ja säveltämät suunnikkaat tasot, jotka avautuvat ilmaisina kuvina, joiden etäisiin valkeneaviin maisemiin silmä hyväiltynä jää uneksumaan. Ihanana jättää Antinous silmänsä harhailemaan niiden maisemakuvien elyseeisiä, rauhottavia etäisyyksiä, joissa ihanat tuoksuvat vedet loistelevat, rannoillaan ylhäiset puistot, joiden vihannasta valkeat pilaritemppelit hohtavat auringon valaisemina. Uneksuvana jää silmä niiden maisemien valaistuun näkyyn ja sielu viekottuu tuudittumaan niiden maisemien autereisten haamujen myötä. Kuin ihanuuden kannattamana liikkuu ja hälvenee ihminen.
Kuinka kummallisen kultaisen ihanaa on ihmisen olla! Niin on kuin kylpisi ihmisen sielu kultaista merta, jossa jokainen aalto hurmauksena huuhtoo ihmisen oloa ja vie häntä suloisessa unohtuneessa kuoleentumuksessa mukanaan. Koko ihminen on kuin ihanuuden sointuun häilyämistä ja hälvenemistä, jokainen tunne herää kuin sävelen aaltona ja kulkee rikkaana ja tasottavana ihmisen oloa, jokainen ajatus ihmisessä on niinkuin aalto, johon meren hohteleva syli virkoo ja jonka liikunnossa se kullanvälähtelevänä häilyy. Kuin yhtä mukauvaa hiveltymiseen antaumusta on koko ihminen, ja herkkänä ja taipuvana tyyntyy ja päilyy koko tahdottomassa olossaan.
Mutta onko ihminen aina näin hälvenneenä soinnun tuudittumisena? Antinous on katsellut kauan niiden, pilarien takana heijailevien maisemien unelmiin, kunnes silmänsä viimein unohtuneina ovat jääneet tuijottamaan yhteen kohtaan ilmassa. Eikö ihmisellä ole toisiakin hetkiä, jolloin ihmisen sielua kattaa kuin sitova lumous? Jolloin maailma levittäytyy kuin umpinaisena katoksena ihmisen ylle ja ympärille ja sulkee hänen kuin vangittuna itseensä? Jolloin ihminen on maailman keskellä kuin umpinainen paikalleen sidottu kukkanen, jonka ainoa olo on uumoilevaa värjymistä luonnon rinnalla, luonnon veripisarana, joka on sidottu ja lamattu olemasta mitään selkenevää ilmaisan ylenevää soinnun keveyttä, on ainoastaan värien ja tuoksujen pulpahtuvaa, paikallaan kumpuavaa olemista, jonka ylle maailma hämärryksenä levittäytyy?
Eikö ihminen toisinaan ole kuin sameata ja rajatonta sisältään kumpuamisen halua? Niin on kuin kukkanen hämärän metsän sylissä, joka alati halajaa hälvetä ja haihtua, mutta joka alati on sidottu sijallensa ja suljettu itseensä ja sitte tämän rajattoman täyttymättömän halunsa haikeassa kipeydessä vuotaa lehtiensä hykähtyneeksi, sairastavan-tuliseksi punaksi. Niin ihmisessä sisällisesti läikkyy, kuin rajaton rannaton meri, joka joka hetki kumpuu ja tulvii, mutta sitte onkin ihminen myös kuin alati itseensä sidottu ja itseensä lukittu ja alati voimaton tyydyttämään tätä sisällistä hälvenemisen haluaan. Ihminen on niinkuin maailman rinnalle, maailman sitomaksi halvattu elämänpisara, jossa aina on liikkumassa kokonainen meri rajatonta halaavaa haihtumisen kaipausta, mutta joka aina ja iäti jää hervottomana tähän täyttymättömään kaipaukseensa. Niin on ihmisen koko mielentila joskus nousevaa, uumoilevaa sumeena usvailevaa liikkumista, on koko ihminen suurta ja sairasta haihtumisen halua, eikä ennen tunnu lievittyvänsä olemisensa haikeasta kipeydestä ennenkuin saisi nyyhkytyksi itsensä olemisensa sitovista koleista rajoista ulos ja saisi leijailla ilmojen vapauksia. Ikäänkuin itsestään paisuu ihminen joskus, ja valuisi äärettömänä äärettömyyksiin, niin on ainoana haluna koko olemisen tunto.
Tyhjästi tuijottaa Antinous ilmaan eteensä ja kasvoillaan värjyy suuri sairaus. Miksi pitää ihmisen olla, kuin olisi elämä joskus hetkittäin hänelle kovaa ja hantelaa koleutta, joka runtelee hänen tuntoansa ja jonka kosketusta hän ei kestä ajatella? Miksi on ihminen joskus muodotonta sisällisyyttä, jonka ainoana alati kytevänä pyrkimyksenä on vallettua, vallettua rajattomana, ja miksi tämä ihmisen rajaton halu aina jää täyttymättömäksi ja aina ihmistä sairaaksi sulattavaksi?
Niin katsoo Antinous eteensä ja ajattelee, rinnastaan nousee silloin tällöin imevä ja sairas huokaus. Siinä edessään helähtelee yhä suihkulähteen vesi marmorialtaaseen ja pilarit seisovat valkeina ja kevyeinä ympärillä. Siitä ei Antinous sentään huomaa mitään, silmänsä tuijottavat vaan epämääräisinä ilmaan, ja jokainen jäsenensä on sammunut liikkumasta. Viimein vasta sulavat hänen silmänsä taas seuraamaan vedensuihkun nousua ilmassa, hän jää katsomaan vedenhelmiä, kun ne välkkyvät ilmassa ja sitte lempeästi helähtäen putoavat veteen altaassa, ja näyttää kuin ajatuksensa vähitellen tuudittuisivat kuuntelemaan sitä veden helmistä pisartelua. Silmänsäkin heräävät lempeämmiksi siinä ja kasvonpiirtonsa ikäänkuin herkkenevät. Tuntuu kuin jokainen helähtelevä vedenpisara helähtäisi värjyvästi hänessäkin ja hellittäisi hänen sielussaan ajatuksen kuin leppeyttävän vapahtavan kyynelen.
Miks'ei ihminen aina sointuna keinu? Miksi kärsii ihminen rauhattomana, miksi hiutuu ja uupuu sisällisenä haikeutena joskus ja tuntee elämän kuin haikean kärsimyksen? Oi, jos saisi ihminen aina hiljaa kajaavana sävelenä tuudittua! Saisi olla sulana, saisi levätä häilyvänä tiedottomana kauneuden kajaamisena ja liukua viivojen ja muotojen ihanana sopusointuna! Saisi olla ainaisena asettuneena kauneuden päilyntänä! Miks'ei ihminen aina saa siten soida, miksi sumettuu sydän rajattomiin kipeyttäviin halajoimisiin ja miksi kärsii ihminen?
Antinous katsoo ja katsoo vedensuihkuun, joka nousee ja nousee ja sitten pisartelee veden helminä alas. Ajatuksensa tuntuvat tuudittuvan, jokainen helähtävä vedenhelmi näyttää ikäänkuin leppeyttävän hänen uuteen sulaneempaan ajatukseen. Kasvonsa ovat herkät ja näyttää kuin häilyisi hän sieluineen mukana kun hän silmillään seuraa veden hiljaista häilyämistä altaan marmoripartaitten välillä.
Missä, missä olisi se levon ihana kaupunki, jossa ihmisen olo olisi kauneuden tyyntä lepoa? Missä olisi se maa ja taivas, jossa ihmisen sielu selkenisi sointujen rauhaksi? Sulanutta ja leppeätä olisi siellä olla, sopusointujen häilyntänä siellä kangastelisi olonsa. Kauniina siellä lepäisi ihmisen jokainen jäsen ja kauniina lepäisi mieli kuin aalloista tyyntynyt rannattoman meren heijaileva peili. Rauhansa päilyntää olisi ihminen siellä, jokainen toivo ja jokainen halu silittyneenä ihmisen sielussa, ainoastaan suurta tyyneyden kuvastusta koko ihmisen olo. O, kaunis olisi ihminen siellä, ja kauniina purjehtisi ihmisen hiljennyttä sielua jokainen ihana ajatus ja ihana tunteen valaistus. Olisiko maan päällä semmoista levon kaupunkia ja semmoista levon ihanata maata? Sinne olisi ihmisen suuri kaipaus ja sinne hakisi ihmisen sielu ihanana itsensä. Olisiko sitä kaupunkia ja maata maanpäällä?