"Bathseba, voi, minä rakastan sinua, ja minä sairastan rakkaudesta sinuun. Oh Bathseba, Bathseba, minä rakastan sinua, ja usein, kun minä yksin istun, ummistan minä silmäni, ja puhun ilmalle, joka minun ympärilläni ja minun poskillani leyhyy, ja sanon ääneeni sille: minä rakastan, rakastan … ja kun minä sitä sanon, niin tunnen minä ympärilläni punaisen rusotuksen.

"Voi, Bathseba, siitä on niin suloista puhua, ja minun rakkauteni kasvaa minussa, kun minä siitä saan puhua. Voi, en minä elä ilman sinua, ja minä hengitän sinua, ja vaikka minä missä liikun, niin aina minä liikun kuin unessa, ja sinä olet minun rinnallani. Sillä kun minä ummistan silmäni, niin minä tunnen sinut lähelläni, ja kun minä toimissani olen niin sinä istut minun vierelläni, ja minä tunnen sinun kätesi kädessäni. Oh, Bathseba, minä rakastan, ja minun rakkauteni on kutonut minun ympärilleni lämpimän verhon, niin että minä vaan hapuilen elämää, enkä sitä muutoin tunne. Oi Bathseba, minä rakastan sinua."

Minä puhelin tätä matalalla ja hillityllä äänellä, ja kun minä puhuin, niin tuli yhä enemmän sanoja minun huulilleni, niin että minun sanani juoksivat yhtäpäätä. Ja minun mieleni tulvi yhä kevyemmin, sillä minä näin, että Bathseba oli ruvennut kuuntelemaan minua; hän oli kumartunut hiukan eteenpäin, niin että hän tuli nojaamaan käteensä, jota hän piti istuimensa etukulmalla, ja hänen huulensa olivat hiukan auenneet, niin että hänen tuoksuva hengityksensä hulmuili niiden välitse. Kun minä yhä puhuin, niin oli hän viimein siirtynyt istumaan lähemmäksi minua, ja huomaamattansa oli hän ottanut minun toisen käteni käsiensä väliin ja ruvennut silittelemään sitä. Ja kun minä sen näin että hänen silmänsä olivat hakeneet minun silmäni, ja että hän hengitti yhtä haavaa minun kanssani, niin nousi minun sydämeni vielä enemmän minussa, ja minun olisi haluttanut itkeä, ett'en minä niin sydämestäni saanut puhutuksi, kun minä olisin tahtonut. Sillä minä olisin koko sydämeni hänelle antanut, joka minun vieressäni istui ja kuunteli minua, ja minä olisin tahtonut, että minun koko sydämeni olisi hänessä elänyt.

"Minä rakastan, rakastan sinua, ja minun on suloista sanoa sinulle, että minä rakastan sinua, enkä minä sitä sanomasta väsyä saata, enkä minä sitä koskaan saakkaan sinulle niin sanotuksi, ett'ei minun vielä uudestaan sitä tarvitsisi sanoa. Voi Bathseba, minä rakastan sinua, ja minä hyväilen sinun nimeäsi, kun minä sitä mainitsen, Bathseba, Bathseba.

"Voi Bathseba, kuinka minä saatoin elää, kun et sinä minulla vielä ollut! Mutta nyt sinä istut minun edessäni ja minä saatan ottaa sinun molemmista käsistäsi, koska minä tahdon ja katson sinua sinun omiin silmiisi, koska minä tahdon, ja aina kun minä silmäni ylös luon, niin istut sinä itse minun vieressäni. Voi, me olemme löytäneet toisemme, ja tästä hetkestä on meidän olomme oleva lämmin toistemme lähellä oleminen. Sillä en minä sinusta enää saata erota, ja minä olen hakenut itseni sinun tykösi niin, että minä olen elämäkseni itseni sinun kutonut; eikä meidän olomme ole muuta oleva kuin lämmin rakkaus, eikä meidän silmillämme ole oleva muuta iloa, kuin että me toisiamme olemme katsoa saavat ja se on oleva onni kaikki, sillä rakkaus on elämä, ja rakkauden elämä on suuri ja lämmin, ja rakkaus on punainen…"

Mutta kun minä tätä puhuin, en minä ollut huomannut, kuinka Bathseban kädet olivat lakanneet silittämästä minun kättäni, ja kuinka hän oli viimein vetänyt ne pois ja antanut niiden toimettomina vaipua sivuilleen, enkä minä ollut huomannut, kuinka hänen kasvonsa olivat värähtäneet riutuneiksi. Kun minä nyt sitte käänsin silmäni häneen, niin seisahduin minä kesken puhumistani, sillä hän oli noussut seisomaan ja hän horjui. Ennenkuin minä kerkesin häntä tukemaan, oli hän ottanut istuimen nojasta kiinni, ja koetettuaan turhaan kaksi kertaa ruveta puhumaan, niin että näytti niinkuin hän molemmilla kerroilla olisi äänensä niellyt, antoi hän vaipua itsensä istuimelleen ja puristi kätensä polviensa väliin, ja vasta sitte sai hän äänensä esille. Se tuli ensin karheasti ja seisahtuen, mutta sitte se selkeni, ja viimein hän unhotti kaiken, ja puhui niinkuin se puhuminen olisi hänen sydäntänsä keventänyt.

"Oh, kuningas, kuule, minä rakastan sinua, armahda minua ja älä puhu. Voi, älä puhu, sillä minua polttaa, kun minä kuuntelen, kun sinä sillä tapaa puhut, sillä minun elämäni on maahan viskattu, ja kaikki, kaikki on ratkennut, ja elämä on enää paljas hauta. Oh, kun sinä onnesta puhut, niin minä olen niinkuin lyöty, oh, älä puhu, sillä onni on polttava sana, ja lämmin onnen olo on repivä hätä, sillä ei sitä ikinä elää saa, ja kaikki on pois käsistä mennyt.

"Voi kuningas, minun kuninkaani, miksi sinä minun tielleni tulit, sillä nyt minä tunnen elämäni, niinkuin se olisi raskas ja korkea vastamäki minun edessäni; voi, minun jäseneni ovat heikot ja minä vapisen kun minä ajattelen, että minun täytyy käydä minun elämäni kova tie. Jumalani, joka hetki, jonka elää täytyy on niinkuin paljas rauta, jota niellä täytyy! Oi, kuninkaani armahda minua. Oh, ketä minä rukoilisin, sillä minun ympärilläni on pimeys, ja joka askel on työläs.

"Voi, mitä varten sinä minun tielleni tulit, sillä minä rakastan sinua, ja minä olen rakastanut sinua siitä hetkestä asti, kun sinä silloin minua katsoit, ja minun sydämeni otit, ja minä rakastan sinua vielä ja aina ja minun elämäni on pimeys ilman sinua. Voi, älä ota minua kädestä, päästä minut, sillä minä olen heikko, ja minut valtaa pyörrytys, kun sinun kätesi koskee minun käteeni.

"Laske minut menemään pois, siellä on yö, mutta laske minut, sillä Uria on minun mieheni, ja hän lähti tänään, voi, Uria, hän pitää minusta, ja luulee minun olevan kotonani; ja hänelle olen minä itseni ijäksi luvannut ja vannonut, ja hänelle lupasin minä itseni ijäksi, ennenkuin minä sinusta mitään tiesinkään, ja ennenkuin minä tiesin, mitä on itseänsä luvata, voi hän on minun mieheni, ja hän on hyvä, ja hän uskoo minua! Oh, laske, kuningas, minut, henkeni edestä minä rukoilen sinua, oi, armahda minua niin totta kuin sinä olet minut tähän herättänyt, ja niin totta kuin minä sinua rakastan, voi, minä en voi lähteä, jos sinä minua kiellät. Voi, minä rakastan sinua ja minä menen pimeyteen, kun minä sinun tyköäsi lähden, eikä minulla ole elämää, muuta kuin sinun lähelläsi. Kuule, kun minä äsken kuuntelin sinua, kun sinä niin lämpimästi onnesta puhuit, ja kun minä sitte unhotin itseni vallan siihen, niin silloin selveni minulle yht'äkkiä, että kaikki se onni on mahdoton, ja että se olisi voinut olla. Voi, ei, en minä sitä vielä nytkään ajatella saa, se tunto ratkee niin kovana päälle. Jumalani, jumalani, mitä minä muuta muistaisin, joka minun ajatukseni viekottelisi.