Minä kyselen itseltäni, mikä minun päälleni on tullut, joka minun sydämeni nääntymään saa, mutta katso, en minä tiedä vastausta siihen, ja painava menehtyminen vaan hengen ympärille itsensä levittää. Mutta ei se menehtyminen ole tuskassa menehtymistä, vaan se on lämpimän ja hivelyn painavaa tuntoa.

Oh, mistä tämä oloni minulle selkeäisi? Sillä tämä muuttuu ahdistukseksi minulle, kun se niin liiaksi minun haltuunsa ottava on, ja minä näännyn tähän, sillä tämä tunteminen tulee liika tiheänä päälleni, ja minun ylleni on niinkuin lämmittävä ja painava punainen vaippa laskettu.

XIX.

Yhtenä iltana heitin minä vaippani päälleni ja läksin ulos, sillä minun mieleni oli liikkeessä, ja huone oli ahdas minun päälläni, niin että minun täytyi ulos, että minä tyyntyisin.

Minä olin nimittäin nähnyt Bathseban taas, ja siitä silmänräpäyksestä oli minussa kolkuttanut. Päivällä oli Joas, minun sotapäällikköni, ollut puheillani, ja minä olin antanut hänelle määräykset siitä, kuinka hän sotajoukkojen lähdön tänä iltana järjestäisi, sillä minä lähetin hänen sotaan etelän maanääriin, ja tänä iltana piti sotajoukkojen lähtemän kaupungista ulos. Kun minä tästä olin puhellut, ja sodan järjestyksestä Joaksen kanssa sopinut, niin olin minä väsynyt ja kun Joas oli lähtenyt pois, niin olin minä noussut katolleni vilvottelemaan itseäni ehtoopuolen viileässä, siksi että tulisi aika mennä lähteviä sotajoukkojani katsomaan. Kun minä sitte katolleni olin tullut, ja juuri ajattelin asettua istumaan, niin silloin minä sain Bathseban silmäini alle. Hänkin oli nimittäin katollaan kanssa. Kun minä näin hänet, niin oli hän polvillaan ja tahkoi kiiltävää kilpeä, joka seisoi hänen edessään. Nytkin minä unohdin istua, ja jäin seisomaan ja katsomaan häntä. Se kilpi kiilteli hänen käsiensä alla, kun hän sitä tahkoi ja hänen poskilleen oli siinä noussut lämmittävä puna. Viimein hän seisahti siitä, ja käänsi kilven itseään vastapäätä ja antoi sen nojata käsivarttaan vastaan, ja katsoi siihen itseään niinkuin peiliin, niin että sen heijastus valaisi hänen kasvonsa. Sitte hän hymyili ja nyökäytti tyytyväisesti päätään, ja hänen kasvonsa rusottivat, enkä minä tiedä, mistä hän iloinen oli, siitäkö, että hänen kuvansa niin kauniina kilven pohjalla heijasteli, vai siitäkö, että sen kilven pinta niin pilkuttomana kiilteli. Kun hän vähän aikaa oli katsellut, kavahti hän äkisti seisoalleen, niin ett'en minä kerjennyt häntä vielä tarpeeksi katselemaan, silitti yhdellä sitaisulla hellinneet hiussuortuvat päälaelleen, nosti kilven kainaloonsa, ja lensi keveässä juoksujalassa pois huomaamatta minua, joka olin astunut ihan kattoni reunalle ja siinä seisonut.

Kun hän oli poistunut, olin minä jäänyt ajatuksissani joksikin aikaa seisomaan alallani, mutta sitte minä olin verkalleen kääntynyt, ja lähtenyt pää alespäin taipuneena huoneeseni. Kun minä huoneeseni olin tullut, rupesin minä kävelemään sen lattiaa edes- ja takasin, ja vasta kun kauan oli pimeä ollut, olin minä ottanut vaippani ja heittänyt sen olalleni ja lähtenyt ulos. Sillä minun veressäni oli herännyt outo levottomuus, eikä se tahtonut asettua.

Huoneen takaovesta läksin minä ulos nyt, ja painoin päätäni ales, niin että minun silmäni tulivat vielä enemmän varjoon, kuin ne verhonsa alla olivatkaan, sillä minä olin nimittäin käärinyt verhon otsani ympärille, ettei minua tunnettaisi, koska minä pidin sen parempana nyt kun minä läksin ulos yöhön. Minä kävin pimeän puiston lävitse pitäen päätäni kumarassa, ja vältellen oksia, jotka riippuivat ales synkästä lehtiholvikosta päälläni. Siellä ylhäällä pimeässä humisi oneasti ja jostain takaa pimeän lehdikön lävitse vavahteli yksinäinen valkea silmääni. Minä painoin päätäni vieläkin alemmaksi ja riensin eteenpäin ja kuulustelin, kuinka santa karahteli jalkojen alla minun astuessani. Kun minä viimein pääsin kadulle niin taitin minä Bathseban huoneen ohitse. Mutta siellä oli kaikki pimeätä, ja kun minä kaksi kertaa olin käynyt sen editse, ja kun minun mieleni laskeutui yhä raskaammaksi, niin taitin minä taas ja riensin pois ja joudutin askeleitani. Kun minä jonkun aikaa olin kävellyt tietämättä, mitä kohden minä menin, ja kun tyhjät kadut vaikenivat minun ympärilläni, niin rupesin minä kuulemaan ääntä jostain, se tuli kaukaa, ja kuului kuin etäinen ja epäselvä humina. Silloin virkosi minussa yht'äkkiä halu päästä ihmisten joukkoon, ja kun minussa heräsi kuva mielessä, että ihmisiä minun ympärilläni häälyisi ja tungeskelisi, niin tunsin minä sydäntäni helpottavan. Ennenkun minä sitä ajattelemaankaan kerkesin, käänsin minä askeleni ja taitin sinne kohden, mistä äänten humua kuului, Ensin oli pimeitä ja tyhjiä katuja, joilla minä kuulin, kuinka minun hätäiset askeleni kajasivat tyhjissä seinissä. En minä tiedä mikä minussa oli, mutta minussa oli sekava ahdistus, joka sai sydämen kolkuttamaan. Minä vedin vaippaani kiinteämmin ympärilleni ja joudutin askeleitani, mutta mitä nopeammin minä astuin, sitä suuremmaksi kasvoi minun ahdistukseni. Viimein minä juoksujalassa tulin paikalle, josta häämötti valoa, äänten solina kasvoi minun korvissani; kun minä tulin lähemmäksi, eroitin minä haamuja, jotka liikkuivat edestakaisin; kun valo loisti alhaalta niiden takaa, näyttivät ne ensin luonnottoman suurilta, ja niiden liikkeet kuvastivat valoa vastaan aaveellisen äkillisinä ja kulmikkaina. Vasta kun minä tykö pääsin, huomasin minä, että siinä oli väentungos, joka täytti koko kadun. Vielä juosten syöksin minä väkijoukkoon, survaisin ensimmäiset väkivaltaisesti puoleen, ja vasta kun minä keskellä joukkoa seisoin, ja huomasin, että joka puolella minua oli ihmisiä ja että lähellä olevat katselivat kummastuneesti minua, kun minä sillä tapaa siihen syöksähdin, maltin minä itseni ja annoin vereni senverran rauhottua, että minä sain katsotuksi ympärilleni. Siinä huljui väkeä ympärillä, ihmisiä käyskeli edes- ja takasin, minä tein itseni matalaksi ja ponnistin itseni väkijoukon lävitse, että minä pääsin niiden silmistä, jotka yhä katselivat minua minun omituisen tuloni tähden. Silloin näin minä taampana harmaan rivin aseellisia miehiä, aseita huojui sekaisin hämärässä ilmassa ylhäällä, ja silloin vasta muistui minun mieleeni, että tässä oli minun sotajoukkoni lähtemässä. Se oli johtunut kokonaan minun mielestäni, sitte kun minä katollani olin ollut ja Bathseban nähnyt. Se oli pitkässä hämärään katoavassa rivissä siinä, ja katsomaan tullut ihmisjoukko vallettui sen edessä edes- ja takasin. Minäkin tungettelin, ja minun mielelleni teki hyvää, että ihmisten virta minua vastaan tuli. Silmissä häälyi ja hämärsi ja minua survaistiin rintaan, mutta minä painoin olkapääni eteen ja ponnistin eteenpäin, niin että ihmiset jäivät kahdenpuolen minua. Silloin tuli väljempi paikka minun eteeni, jossa joukko ihmisiä seisoskeli, ja minäkin jäin heidän joukkoonsa. Siitä näkyi sotamiesten rivi kauemmaksi, se häämötti tulisoihtujen heiluvassa valossa, miehet olivat nousseet pystyyn ja seisoivat pitkissä riveissä, keihäät seisoivat ristiin rastiin pystyssä ja haarniskat kimaltelivat valkeain hohteessa. Torventorahdus oli juuri lakannut kajaamasta, se oli lähdön merkki, ja verkkainen liikunta valtasi kaikki rivit. Siinä heittelivät muutamat vielä viimeisiä hyvästejään omaisilleen, toiset astuivat jo täydessä marssissa, hitaasti liikkumaan lähtevässä jonossa kulkivat joukot pimeän syrjään väistyvän väkijoukon keskitse. Askelten alakuloinen poljenta jymähteli katua vastaan ja rivit harmenivat kauemmalta. Silloin lensi kilven välähdys kasvojeni ylitse, siinä astui edessäni juuri rivissä pitkä ja kookas mies, hän heilutti kädessään välkähtelevää kilpeä: hän heitti hyvästejä jollekin, joka seisoi vieressäni. Minun silmäni kääntyivät katsomaan vierelleni, minun rinnallani juuri, olkapäästä olkapäähän minun kanssani seisoi nainen, hän oli hoikka ja nojautui hiukan eteenpäin, että hän näkisi paremmin, musta vaippa lepäsi löysästi hänen olkapäillään, minä en tuntenut häntä kohta, sillä hänen kasvonsa olivat varjossa, niin ett'en minä nähnyt niitä selvästi, mutta minussa hykähti, ja kun minä toisen kerran katsoin, niin minun vieressäni seisoi Bathseba. Minun rintani vavahti ensin lämpimästi, mutta sitte minun silmäni jäykistyivät, ja vielä kerran katsoin minä poistuvia rivejä kohtien, se kilpi, joka siellä välähteli, oli se sama, joka päivällä oli ollut Bathseban peilinä, ja ne silmät, jotka sieltä katselivat, katselivat ja syleilivät Bathsebaa. Minun korvissani huumahti, minä ajattelin ottaa molemmin käsin rinnastani ja juosta pois, sillä minä luulin, että minun täytyisi huutaa. Mutta ennenkuin minä vielä käännyinkään pois ja askeltakaan otin, käännyin minä Bathsebaa kohden ja otin häntä käsivarresta, mutta hellitin siitä kohta taas ja kysyin tyvenesti: onko hän sinun miehesi, vaimo, hän joka tuolta kaukaakin vielä tänne koettaa katsoa? Mutta kun minä sen olin saanut sanotuksi ilman että minun ääneni värisi, niin en minä enää osannut hillitä itseäni, vaan otin häntä taas käsivarresta ja yhtäpäätä, ennenkuin hän vielä kerkesi minuun katsomaankaan ja yrittämään vastata, kysyin minä toisen kerran ja kirkasin: vaimo, oliko hän sinun miehesi? Mutta kun ne sanat minun huuliltani päässeet olivat, niin tunsin minä, niinkuin minä armottomasti ja kovalla sydämellä hänelle puhunut olisin, ja minusta tuntui niinkuin se hänelle särkevää täytyisi olla, että minä hänelle sillä tapaa niin tylysti puhun. Ja yht'äkkiä suli minun sydämeni hänen tähtensä, enkä minä tietänyt, mitä minun olisi pitänyt hänelle tekemän, että minä hänen viihdytetyksi olisin saanut, ja saisin hänen tuntemaan, kuinka sydämestäni minä hänelle hellä olin. Ja kun hän siis peljästyneesti katseli minua, kun minun kasvoni hänen silmiltään varjossa olivat, ja kun hän koetti käsivarttansa vapaaksi minun kiinniotostani, niin otin minä vielä toisellakin kädelläni hänen kädestään, ja rupesin puhumaan: Oh, Bathseba, älä pelkää, minä se olen, minä sinun kanssasi olen, etkö sinä minua tunne, anna kätesi olla vaan, minä siitä pidän. Ja kun hän ihmetteleväisenä jää minun kiireellisiä sanojani kuuntelemaan ja unhottaa kätensä minun käteeni ja rupeaa katsomaan minua, niin heltee minun mieleni minussa vielä enemmän, niin ett'en minä tiedä, mitä minun ensiksi pitäisi sanoman, kun minun kaikki tarvitsisi sanoa, ja ennenkuin minä estän itseni sitä sanomasta, puhkee se minun huuliltani jo: Oh, Bathseba, minähän rakastan sinua, etkö sinä sitä kohta tunne! Minä sinua rakastan. Minähän se itse olen. Kun minä tätä puhelin, jäi Bathseba yht'äkkiä hiljaa seisomaan, ja katsoi arkana ja helkkyvänä minua kohden, eikä hän enää kuin heikosti koettanut vetää kättänsä minun kädestäni pois, ja näytti kuin olisi hänessä virvonnut joku tunto, joka sai hänen huojumaan itsessään. Kun hän sellaisena minun edessäni seisoi, tunsin minä yht'äkkiä sydämeni kasvavan itsessäni, ja minä luulin hellyyteeni hukkuvani. Silloin selkesi yhtenä silmänräpyksenä minulle ikäänkuin en minä sitä ennen ollenkaan olisi vielä huomannutkaan, että minulla oli Bathseban käsi kädessäni, ja että Bathseba itse oli minun edessäni. Mutta kun se tunto minun lävitseni valui, niin kohotin minä tietämättäni päätäni, niin että valo lankesi minun kasvoilleni ja valaisi ne, ja yht'äkkiä tunsin minä, kuinka Bathseban silmät, jotka koko ajan olivat epävarmoina ja aran kysyvinä minun varjossa olevilla kasvoillani levänneet, värähtivät, ja samassa tunsin minä kuinka hänen kätensä vavahti minun kädessäni, ja kun minä nyt likistin sitä, niin oli kaikki vastustuksen voima rauennut siitä. Sinä hetkenä tunsin minä lämpimän vedon lävitseni, enkä minä osannut pidättää itseäni enää. Minä otin toisellakin kädelläni häntä samasta kädestä, joka jo oli minun pivossani, ja silitin sitä ja lämmitin käsieni välissä, ja minun sanani tulivat minun huulilleni ilman että minä huomasinkaan sitä: Bathseba, Bathseba, tule, minä näen sinun sydämeesi, sinun sydämesi on auki minun edessäni, se oli minulle auki kohta ensi silmänräpäyksestä, kun minä silmilläni sinun maailmasta löysin, tule: me olemme löytäneet toisemme ja meidän sydämemme näkevät toisensa, Bathseba! Minun vereni kävi minussa niinkuin koski, ja hänen kätensä taipuili minun käsieni puserruksen alla, ja minä vedin häntä kädestä kohdeni, niin että hän horjui jaloillaan. Hän näkyi vapisevan itsessään ja minä luulin hänen seuraavassa silmänräpäyksessä voimattomana vaipuvan minun rintaani vastaan, mutta silloin hän jäykkeni ja otti toisella kädellään minua ranteimesta ja koetti heikosti irroittaa itseänsä. Mutta kun en minä hellittänyt, niin särkyi hän silmänräpäykseksi kokoon, mutta sitte hän nosti silmänsä minua kohden, ja niissä vapisi rukous, ja hänestä hykähti: "Voi kuningas, anna minun mennä, minä rakastan sinua, anna, oi kuningas, minun mennä". Kun hän ne sanat oli saanut sanotuksi, enkä minä ollut muuta kuin vetänyt häntä kädestä lähemmäksi itseäni, niin näkyi hän heltiävän sydämessään, ja hän unhottui vieläkin puhumaan: "Minä rakastan sinua, ja sinun silmiäsi en minä ole saanut mielestäni siitä asti kun sinä minua silloin ensi kerran katsoit; ja joka kerta kun minä kaupungilla käyn, käyn minä sen kadun kautta, jolla sinä yhtenä päivänä minua vastaan tulit, oi anna, kuningas minun mennä pois, ja koettaa hiljetä sydämessäni." Koko ajan, kun hän tällä tapaa rukoili, hakivat hänen silmänsä minua, ikäänkuin hän minulta toivoisi sitä kättä, joka häntä lukisi, ja tietämättänsä avoi ja antoi hän itsensä minulle kokonansa. Kun minä ne sanat kuulin, ja kun minä ne silmät sillä tapaa päälläni tunsin, niin en minä tiedä kuinka minulle kävi, sillä minun sydämeni liikahti rinnassani, mutta en minä tiedä, oliko se suuresta ja lämpimästä ilosta, vai oliko se hellyttävästä säälistä. Mutta ennenkuin minä mistään selvillä olin, annoin minä mieleni lämpimyydelle vallan ja otin häntä toisestakin kädestä ja tuin häntä, sillä hän horjui. Ja, jollei ihmisiä siinä olisi ollut, niin minä olisin ottanut hänen niinkuin lapsen ja nostanut syliini ja kantanut hänen sylissäni pois, ja hän olisi ollut kevyt ja suloinen minun käsivarrellani. Mutta sitte minä pidin häntä kädestä ja talutin hänen pois, ja me menimme väkijoukon keskitse, mutta niin ett'ei hän keneenkään koskenut, sillä minä kuljin edellä ja työntelin kaikki puoleen, niin että hänellä oli hyvä tie. Eikä hän enää tahtonut ottaa kättänsäkään pois minun kädestäni, vaan seurasi minua tahdottomasti niinkuin unissakäyden. Vasta kun me olimme tulleet minun puistoni portille ja minä aioin viedä hänen sisään, kuiskasi hän rukoilevasti, ja hänen kätensä taisteli heikosti minun kädessäni; älä vie minua! mutta silloin nostin minä hänen käsivarsilleni, eikä hän vastustellut, vaan laski kätensä murtuneesti minun olalleni. Kun minä olin saanut hänen syliini, niin että hänen oli hyvä nojata, juoksin minä kepeästi suloisen taakkani kanssa puiston lävitse ja ylös portaita huoneeseeni.

Kun minä olin päässyt sisään, olin minä hiukan hengästynyt; minä laskin Bathseban sylistäni ja asetin hänen istumaan. Sitte soitin minä palvelijoitani ja käskin valaisemaan palatsin huoneet, niin että joka akkuna valuttaisi niinkuin olisi suuri juhla, ja käskin soittajat soittamaan verhojensa takana.

Bathseba oli sillä aikaa, kun minä tätä toimittelin, istunut hiljaa istuimellaan, ja pitänyt silmiään koko ajan lattiaan luotuina. Hän näkyi olevan syvässä sisällisessä valletuksessa, ja hänen kasvoilleen lensi joka silmänräpäys uusi puna, ja se puna oli lämmin onnen puna, ja se vaihetteli aina, mutta siinä samassa hän taas lensi kalpeaksi, niin että hän istui siinä niinkuin murtuneena. Ja kun hän hengitti, niin toisen kerran kuului niinkuin hänen rintansa olisi läikkymässä ja niinkuin hänen täytyisi koettaa istua hyvin hiljaa, ettei hänen onnensa hänessä tulvehtisi, mutta sitte hänen hengityksensä taas oli riutunut, ja hän raukesi siinä istuessaan, niinkuin hän joka puoleltaan tuntisi kurjuuden itseään läsnä olevan, jota vastaan hän voimaton olisi, ja joka kohta ratkeaisi hänen päälleen.

Kun minä nyt olin saanut kaiken valmiiksi, ja kun valo salin seinissä hohteli ja soitto ympäriltä seinien takaa humusi, niin menin minä istumaan Bathseban viereen toiselle istuimelle ja yritin ottaa häntä hänen kädestään. Mutta hän antoi minun ottaa sen, eikä tehnyt yhtään liikettä vetääkseen sitä pois, vaan antoi sen levätä kädessäni. Kun minä nyt siinä häntä katsoin, ja näin hänen olonsa, niin tulvehti minun sydämeni ylitse minussa. Sillä hän oli runneltu ja vaipuva, ja minä olisin itseni vuodattanut, jos minä sillä olisin voinut yhdenkin ajatuksen hänen päältään nostaa, kun se niin raskaana hänen päälleen tuli. Ja kun minä en tietänyt, mitä minun pitäisi tekemän, että minä hänen olonsa huojentaisin, niin tunsin minä itseni lamautuvan voimattomuudessani, ja minä olisin saattanut itkeä, tai hänen syliini ottaa ja häntä tuudittaa niinkuin pientä lasta tuuditetaan, tai minä olisin suudellut häntä silmille ja otsalle ja silittänyt hänen hiuksiaan ja pitänyt häntä sylissäni hennosti, ikäänkuin minä olisin peljännyt hänen särkyvän. Ja kun en minä yhtään mitään enää tainnut, ja kun minua pusersi rinnasta, että minun niin voimattomana täytyi häntä päältä katsoa, vaikka hän juuri minun edessäni oli, ja minä koko hänen olonsa sydämessäni tunsin, ja kun minä olin katsonut häntä niin, että minä olin itsessäni kipeä, niin rupesin minä puhelemaan, sillä minun sydämessäni heräsi niin kaikkea ja minun sydämeni vuosi minussa, kun minä sain puhua.