Bathseba: Davidin puheluja itsensä kanssa - Volter Kilpi

Veri humisee minun suonissani, ja minä olen niin, ett'en minä vieläkään ole rauhottunut, vaikka minä jo kauan olen istunut huoneessani, ja koettanut tyventyä.

Sillä minä näin hänen, Bathseban. Se oli ulkona, kadulla, juuri äsken. Minä olin ollut ulkona kävelemässä, mutta olin kääntynyt takaisin jo, ja palasin kotiin päin. Oli ehtoopuoli, aurinko oli alhaalla ja pitkät vilvakkaat varjot leikkasivat katua viistoon. Minä olin astunut alkumatkan ripeästi, ja siitä oli veri noussut liikkeelle minussa, niin että minä tunsin poskeni raittiiksi ja silmäini alustat vilkastuneiksi. Nyt minä kävelin hiljemmin ja annoin päällysvaatteeni lepatella avoimena rinnallani ja kaulallani, ja katselin huolettomasti ympärilleni. Silloin Bathseba minun silmieni alle ilmestyi. Hän tuli toiselta puolelta katua viistoon minua kohden. Hänellä oli valkoinen huivi heitettynä olan ylitse, ja hänen paljaat hiuksensa kellersivät auringossa. Ensin kun minä odottamatta näin hänen, tunsin minä heikon tuskan värähtävän rinnassani, mutta se meni ohitse kohta, ja kun minä nyt tunsin hänen kohdeni tulevan, niin minä melkein seisahdin, ja tuskin minä olisin voinut saada itseäni rientämään hänen ohitsensa, vaikka olisi tullut minun mieleenikin tehdä niin. Hän astui kepeästi ja hän näytti kiirehtivän, ikäänkuin hän olisi pikimmältään vaan jättänyt kodon ja juossut kaupungilla ja nyt rientäisi palaamaan. Juuri kun hän oli minun edessäni, jonkun askelen minusta, ja hänen piti astua käytävälle, nosti hän silmänsä maasta, ja meidän silmämme lepäsivät pari silmänräpäystä toisissaan. Minä seisahduin kokonani. Hän ei ensin näyttänyt muistavan minua, hän oli toisella jalallaan astunut käytävälle, ja aikoi astua minun ohitseni. Mutta sitte hän näkyi palaavan itseensä, ja ennenkuin hän vielä oli toisella jalallaan ennättänyt astumaan käytävälle, katsahti hän toisen kerran minuun, ja hänen astumisensa viivähti. Silmänräpäyksen hän näkyi huojuvan, kunnes hänen mielessään selkeytyi, ja yht'äkkiä nousi hänen vasen kätensä hänen rinnalleen, hän seisahtui kokonaan ja palasi nojaamaan sille jalalleen, joka vielä oli kadulla. Hänen silmänsä jäivät katsomaan minua suoraan silmään, ne katsoivat totisesti ja säikähtäneesti ja niin, ikäänkuin hän ei voisi pidättää itseänsä vielä yhden silmänräpäyksen katsomasta minua. Mutta kun minä sain molemmat käteni nousemaan häntä kohden, niin näin minä, kuinka hän vavahti, ja ennenkuin minä vielä olin voinut askelta tehdä häntä kohden, oli hän koonnut hameensa liepeet, nopeasti noussut käytävälle, ja mennyt minun ohitseni, niin ett'en minä nähnyt hänestä muuta kuin sen, kun hän hätäisesti ja eteenpäin kumartuneena katosi minun silmistäni kadun kulman taa.

XVI.

Kun minä yksin huoneessani istun ja yön hetket tykähtelevät minun ohitseni niinkuin raskas virta, niin istun minä ja ajattelen Bathsebaa.

Ja minun mieleni meri velloo minussa ja sen käynti on syvä. Ja minun ylläni liihottelee Bathseban kuva, ja minä tunnen niinkuin minä hänen läsnäolonsa ympärilläni tuntisin, ja lähelläni ja vieressäni, ja kun minun hengitykseni nousee ja laskee, niin tunnen minä, niinkuin hän kuumassa halauksessa minun rinnallani lepäjäisi.

Ja yö vaikenee syvänä ja yön hetket tykähtelevät, mutta minä istun, enkä liikahda istuimellani, ja minun käteni ovat vaipuneet toistensa päälle minun polvilleni.

XVII.

Minä olin taas kauan istunut katollani ja yksin ajatellut, kun minä yht'äkkiä huomasin, että kuu oli puhjennut näkyviin ja valaissut pumpulaiset pilvet ympärillään. Kun minä siitä rupesin katsomaan ympärilleni, niin näin minä ja tunsin itsessäni että ilmassa ja maailmassa oli lauhea kevät. Sillä kuun takana oli lientäen sininen taivas, ja kuun valaisemassa ilmassa liehui hentoa tuoksua, joka sai ihmisen vetämään henkeänsä syvästi. Silloin minä tunsin itseni rinnassani vedetyksi ja herkytetyksi, ja minä luulin, että minun täytyisi itkeä. Ja ennenkuin minä mitään ajattelin, menin minä sinnepäin, missä minä tiesin Bathseban olevan, ja kun minä tulin niin, että minä silmilläni näin koko hänen huoneensa, niin laskin minä itseni polvilleni, ja otin käsilläni kattoni rintanojasta, sillä minä tunsin itseni niin heikoksi, että minun täytyi pitää kiinni. Kun minä sitte olin kauan ja rävähtämättä suoraan sinne katsellut, ja minä rupesin riutumaan, että minä niin lähellä Bathsebaa olin, että hän juuri minun silmieni alla saattoi olla, niin annoin minä kyynelteni ruveta tulemaan ja kastaa poskeni, niin että minun poskiani kylmäsi. Ja koko ajan katseli raukea kuu ylhäältä ja tuoksuva ilma viillytteli minun silmiäni.

XVIII.

Mitä pitää minun tekemän, sillä minun ajatukseni asettuvat minun sydämeni päälle niin painavina, ja ne ovat tulleet minulle vaivaksi, kun ne niin suloisia ja punanhohtavia ovat.