Ja minä olen niinkuin nainen, joka tietää sankaria rintansa alla kantavansa, ja joka aina eteensä hymyilee, vaikka hän yksinkin on; ja hänen kaltaisensa minä olen, sillä minä hellytän sylissäni minun suurta ja lämmintä onneani.
Minä olen kokoutunut itseeni, sillä minun sydämeni on kukkurallansa minussa. Ja vaikka minä koko päivän yksin istuisin, ja vaikk'en minä muuta tekisi kuin käsiäni ristissä pitäisin, niin herkkyisi minun oloni täytenä sentään, enkä minä väsyisi sitä yhtä ainoaa mielessäni kuvailemasta. Sillä minun suoniini on rakkauden hunajaa valutettu, ja silmät ummessa minä Bathsebaa halajan. Oi, minä olen elämälleni niin lämpimästi kiitollinen, sillä elämä on ollut niin hyvä minulle, ja on minun rikkaaksi itsessäni tehnyt.
XIII.
Yhtenä iltana, kun minä huoneeni katolla istuin, ja kun oli tyyni, niin minä kuulin laulavan äänen, ja kun minä katsoin, niin istui Bathseba palmunsa varjossa ja lauloi. Hän luuli olevansa yksin, ja hyräili ääneensä, ja minä erotin joka sanan, kun se kumpusi hänen huuliltaan. Enkä minä uskaltanut liikahtaa istuessani siinä, ja peljäten ajattelin minä, että hänelle tulisi jotain muuta mieleen, niin että hän lakkaisi laulamasta. Tällä tapaa hän lauloi, ja joka sana viivähti hiljaisessa ilmassa: — — —
Minun on lämmin olla mielessäni, ja ihmetellen ja viivähtäen minä ympärilleni silmäni nostan. Sillä minä elän uudessa ilmassa, joka on suloinen ja painava rinnan ympärillä, enkä minä tiedä, onko tämä totta.
Yhden kerran näen minä edessäni syvät, syvät silmät, ja niihin silmiin on sidottuna maailman kaikki hellyys ja hyväilevä veto, ja ne silmät katsovat minua suorasti silmään ja ottavat minua sydämen pohjaan. Ja hetkittäin unhotan minä itseni katsomaan niitä silmiä vastaan, niin että minä tunnen, kuinka minun poskeni lämpenevät.
Oh, sillä koko minun oloni on niinkuin unennäköä. Enkä minä osaa ajatella, mitä minä olen, ja missä minä olen, vaan minä olen niinkuin lämpimissä harsoissa, ja minun on suloista ja pehmeää olla, ja minun ajatuksenikin ovat punastuvaiset. Ja kaikkein mieluimmin sulkisin minä joka hetki silmäni ja pysyisin hiljaa, sillä silloin rusottaa minussa niin lämpimästi, ja minun mieleni ympärille tulee niin heleä kuultavuus, ett'ei minun tarvitse muuta kuin hiljaa painaa kädelläni sydämelleni, ja minun on suloista olla.
XIV.
Ja kepeä oli Ruthin jalka ja lämmin hänen poskensa, koska hän Boaksen tykö hiipi, kun hän nukkui. Sillä niin se oli tullut hänen mieleensä, että hän hänen tykönsä hiipisi, ja hän oli taputtanut käsiään yhteen, kun se ensin hänen mieleensä tuli, sillä hän ajatteli, ett'ei Boas häntä ollenkaan odottaisi, ja että olisi hauska katsoa, kummoisiksi Boaksen silmät tulisivat, kun hän yht'äkkiä hänen eteensä ilmestyisi. Sillä se Boas oli niin kaunis ja iloinen poika, ja kohta kun hän sen näki, teki hänen mielensä kujeilla sen kanssa, sillä se katseli sitte niin leikkevästi ja myhässäsuin päälle, vaikk'ei se tollus itse mitään osannut. Ja hän hiipi hiljaa, varpasillaan, näin, ett'ei kukaan vaan kuulisi ja hän tahtoi vieläkin ruveta taputtamaan käsiään yhteen, kun hän ajatteli, ett'ei se Boas yhtään häntä odottaisi ja että hän juuri kohta olisi hänen tykönänsä. Mutta sitte käski hän itsensä pysymään hiljaa, hyvin hiljaa, vaikka väkistenkin tahtoi nauruttaa, ja hän pisti sormensa huulilleen, että ne vaan vaiti pysyisivät. Sitte kun hänen niin hiljaa täytyi kulkea, rupesi hän tuntemaan, että hänen sydäntänsä hiukan tykytti. Mutta hän unhotti sen, sillä koko päivä oli ollut niin iloinen, ja hänen suunsa meni hymyyn taas, kun hän sitä kaikkea muisteli. Sillä aamusti kohta oli hän niin iloinen ollut, ja kun hän sitte oli Boaksen pellon ohitse tullut ja sen aidan ylitse kori kainalossa kiivennyt, niin oli vielä ihan kuin hänen korvissaan olisi soinut kahisevien olkien helke, ja sirppien suihke, ja hän tunsi niinkuin keltaiset oljet nytkin pehmeästi hänen paljaiden jalkojensa alla taipuilisivat. Oh, hän oli aivan päivänpaiste, sillä pellolla siellä oli hän nähnyt Boaksen, ja hän oli kohta jättänyt korinsa, johon hän oli tähkäpäitä noukkimaan tullut ja laskenut sen pyörtäneelle ruohojen keskelle ja mennyt Boaksen tykö ja ottanut häntä kädestä, ja katsonut häntä suoraan silmiin, kun hän sanoi hänelle: katso, sinä olet kaunis, ja sinä olet kauniimpi kuin kaikki toiset nuoret miehet, ja minä tahdon sinun jäljissäsi sitoa, kun sinä edellä niität. Ei se Boas siihen ollut muuta osannut, kuin ensin jäänyt leveästi ja iloistuneesti häntä silmiin katsomaan; eikä häntä itseänsäkään ollut muuta kuin hiukan naurattanut, kun hän sen Boaksen siinä niin neuvottomana näki, vaikka hän selvästi huomasi, että se jotain olisi vastata tahtonut, saamatta sentään mitään huuliltaan, mutta sitte hän oli salannut vallattomuutensa ja kumartunut alas ja ruvennut sitomaan niin että Boaksenkin kappaleen aikaa vielä seisottuaan ja häntä katsottuaan oli täytynyt niittämään ruveta. Ja sitte oli Boas niittänyt ja hän oli sitonut. Hänen sydämensä oli ollut paljas ilo, kun Boas ne oljet olkansa taakse heitti, ja hän ne jalallisiksi sai koota; ja hän oli hymyillyt, kun Boaksen oljet hänen käsiensä alla kellersivät ja kahisivat. Kun sitte oli tullut uusi sarka, ja eteen oli tullut syvä oja, niin oli hän noussut pystyyn ja mennyt Boaksen tykö ja hänen silmissään oli palanut vallattomuus, kun hän oli sanonut Boakselle: nyt en minä tahdokkaan itse mennä ojan ylitse, vaan sinä saat nostaa minun ylitse, Boas. Mutta kun Boas sitte oli tavottanut häntä tehdäkseen niin, oli hän jo hypähtänyt ojan ylitse ja nauranut sen toiselta puolelta Boakselle, kun se siihen oli tolmistuneena jäänyt seisomaan. Mutta silloin oli Boaskin hypännyt ojan ylitse ja hänen oli täytynyt ruveta sen edellä juoksemaan, kun se koetti häntä kiinni. Hyvä Jumala, kuinka hän oli juossut ja nauranut, ja kuinka hän oli ollut hengästyksissään, kun se Boas hänen viimein oli kiinni saanut. Vasta puolisarassa se oli ollut, hän oli kuullut, kuinka oljet rupesivat kahisemaan hänen takanaan, siinä samassa oli Boas kasvot punottavina ja nauravina tullut hänen rinnalleen, ja ennenkuin hän oli kerjennyt seisahtamaan ja antamaan sen juosta ohitsensa ja nauranut sille, oli se siepannut häntä uumilta ja nostanut käsivarsilleen. Kuinka sen käsivarsi oli ollut väkevä ja turvallinen, kun se hänen ympärillään oli levännyt, hän oli istunut siinä vaan ja pyyhkinyt hiuksia silmiltään ja hänen rintansa oli tykyttänyt, sillä hän oli juossut vahvasti. Ja kun Ruth sitä muisteli, niin hän ihmetteli, miks'ei hän ollut antanut Boaksen suudella itseään suulle, silloin kun hän oli laskenut hänen sylistään alas, sillä niin oli Boas koettanut tehdä, ja niin oli hän itsekin halajoinnut hänen tekevän, kun hän siinä hänen sylissään oli ollut ja hänen levollisesti hengittävää rintaansa vastaan oli nojannut. — Ruthin suu oli naurussa, kun hän sitä kaikkea muisteli, mutta koko ajan astui hän hyvin varovasti ja joka askelella viivähtäen kuunnellakseen, jos kukaan kuulisi häntä. Tuntui niin hupaiselta, kun hän ajatteli, että hän kohta saisi nähdä Boaksen taas, ja että hän olisi aivan yhtä lähellä häntä kuin pellollakin. Mahtoiko hän nukkua? Oh, se nukkuu, se tollo, eikä yhtään kipenää tiedä minua odottaa! Tai jos se on valveilla, ja ajattelee minua? Ei, nukkuu se, nukkuu varmasti. Sillä on niin verevät posket, vallan purtavat, kun ne siinä vaalevan untuvansa alla ovat, kun hän ne tyynylle laskee ja silmänsä sulkee, nukkuu hän kohta. Ja hän mietti, mitenkä hän hänelle tekisi, panisiko hän kätensä hänen silmilleen ja sitte vasta herättäisi hänen, ja käskisi arvata, kuka hän on, vai menisikö hän hänen tykönsä vaan ja katsoisi häntä pienen aikaa, kun hän nukkuu, ja juoksisi pois sitte ja huutaisi vasta oven raosta häntä nimeltä ja lähtisi juoksemaan sitte ja nauraisi täyttä kurkkua. Oh, mutta tuossa hän jo onkin! Hän säikähti, sillä siinä hänen edessään Boas nukkui, sillä oli kaula paljaana, ja toinen käsi pään alla, hiukset epäjärjestyksessä tyynyllä, hän ajatteli juosta pois, mutta hän jäi seisomaan, ja hänen sydämensä sykähteli. Ja kun hän siinä katsoi, kuinka versovina Boaksen nuoret posket lepäsivät siinä tyynyllä, ja näki kuinka löysänä hänen valkoinen paitansa hipaisi hänen lämmintä kaulaansa, niin heräsi hänessä tunto, niinkuin hänen olisi hyvä olla, kun hän saisi häntä lähelle itsensä hiipiä, ja hän tunsi poskensa punastuvan, kun hän ajatteli, että hän kätkisi ne Boaksen rintaa vastaan, kun se siinä hänen silmiensä edessä tyynesti nousi ja laski valkoisen paitansa alla. Silloin hänen mielensä tuli yht'äkkiä niinkuin paljas ilo, ja hän otti kädellään Boaksen vaatteen liepeestä, sillä sinne hän tahtoi mennä, ja hänen olisi ikävä olla, joll'ei hän Boasta liki pääsisi. Ja ennenkun hän ajatteli mitään, oli hän nostanut sitä vaatteen lievettä ja pujahtanut sen alle, hänen kätensä hiipivät Boaksen lämpimälle kaulalle, ja hän itse veti itsensä Boasta lähelle. Silloin vasta Boas heräsi ja avoi silmänsä, mutta ennenkuin hän yhtään sanaa suustaan sai, olivat Ruthin huulet hakeneet hänen huulensa, eikä hän enää koettanutkaan mitään sanoa, vaan sulki silmänsä taas ja hänenkin kätensä hiipivät Ruthin ympärille, niin että heidän rintansa sukelsivat toisiansa vastaan ja että heidän huulensa jäivät toisiinsa liittyneiksi. — Mutta kun aamu valkeni, niin nukkuivat Ruth ja Boas sylitysten, ja heidän hengityksensä nousi ja laski yhtä haavaa.