Bathseba: Davidin puheluja itsensä kanssa - Volter Kilpi

Mutta kun aamu tuli, ja he avasivat silmänsä, niin oli Simson lakastunut, ja hänen rintansa vaipunut, ja hänen huulensa olivat kuivat ja laimenneet. Silloin nousi Delila ylös ja silitti vaatteensa liepeet suoriksi ja läksi pois, eikä hän Simsoniin enää katsonutkaan. Mutta kun hän kävi nyt ja meni pois, niin hymyili hän valuisesti eteensä, ja näytti, niinkuin ei hän mitään muuta muistaisi, kuin sen että Simsonin hiukset lämmittivät hänen povellaan, ja että hän hengitti niitä vastaan. Ja kun hän sitä sisällisesti tunsi, niin ett'ei hän mitään muuta ympärillään huomannutkaan, vaikka hänen silmänsä sentään olivat auki, niin välkähtelivät hänen silmänsä vielä tummempina kuin ennen, ja hänen raittiilla poskillaan lepäsi versova hymy, ja hänen käyntinsä oli notkea ja kimmahtava hänen astuessaan. — Mutta Simson oli rauennut, ja kun hänen vihollisensa sitte tulivat ja löysivät hänen, niin ei hän kättänsäkään nostanut heitä vastustaakseen, vaan antoi kantaa itsensä pois. Mutta vaikka hän oli niin vaipunut, että hänen silmänsäkin olivat raukeat, niin sanotaan, että hän tästä hetkestä asti aina oli eteensä hymyillyt, ikäänkuin ei hän mitään olisi ajatellut muuta kuin jotain mennyttä hetkeä muistanut, jossa hän vielä eli, ja johon hän oli itsensä jättänyt, niin että se oli paljas näky, että hän senjälkeenkin vielä oli.

Mutta Delila kukoisti kauan vielä ja oli Ghazan punaisin ruusu. Ja kaukaisista maista vaeltelivat kuninkaat häntä katsomaan ja hänen ihanuuttaan näkemään, mutta hän nauroi heille ja antoi heidän mennä, sillä hän oli rakkauden yön elänyt, ja hän oli Simsonin rintaa vastaan levännyt, ja hänen paljaalla povellaan lämmittivät Simsonin raskaat hiukset.

XXXII.

Minä olen käskenyt Urian tulla eteeni, ja nyt minä istun istuimellani tässä teltassa ja odotan hänen tulemistaan. Sillä yhtenä päivänä näin minä hänen, kun minä olin ratsastamassa leirissäni ja katselin sotamiesten lepoa. Kun minä olin kappaleen aikaa ajanut, niin minun sydämeni oli ilostunut siitä katselemisesta, ja minä annoin hevoseni ruveta kävelemään. Niin minä ajoin ja annoin ohjasten vaipua käsissäni, ja minun mieleni aukeni, kun minä kaiken sen hilpeän liikkumisen silmissäni näin. Silloin minun silmäni Uriaan lankesivat. Hän oli polvillaan telttansa oven edessä ja askaroitsi jotain jonkun kilven kanssa. Minä tunsin hänet kohta. Siinä oli ympärillä muutamia toisia miehiä, jotka toimettomina puhellen seisoilivat hänen vierellään ja katselivat, kun hän tahkoi kilpeään. Minä tunsin sen kilven. Se oli sama, jonka minä Bathseban käsissä olin nähnyt, ja johonka hän oli kuvaansa katsonut. Ensin kun minä sen näin, ajattelin minä hypähtää hevoseltani alas ja tempaista sen kilven itselleni, mutta sitte selkeni minulle, että minun edessäni oli Uria, ja kun se minulle selkeni, niin tunsin minä, kuinka minun ihoni rinnallani valahti kuumaksi minun vaatteitani vastaan. Minä jäykistin käteni ja vedin ohjakset tiukkaan, niin että hevonen jäi seisomaan, silmänräpäyksen kuluttua käänsin minä sen ja löin sitä ja löin sitä useampaan kertaan, niin että se lähti täyttä neliä, niin ett'eivät minun seuralaiseni vielä kerjenneet hevosiaan kääntämäänkään, kun minä jo olin heidän näkyvistään poissa.

Kun minä tulin teltalleni, niin hypähdin minä hevoseltani alas ja jätin sen siihen, enkä katsonutkaan, kuinka se värisi, ja menin telttaani sisään ja istuin istuimelleni. Mutta nyt on minun sotajoukkoni seisonut liikkumatta kokonaisen päivän, sillä minä en ole päästänyt yhtäkään ihmistä silmieni eteen, ja minä olen istunut paikallani. Mutta tänään aamulla, kun vielä oli pimeä, huusin minä palvelijani telttaani sisään, ja käskin hänen menemään nopeasti ja tuomaan Urian eteeni. Sillä minä tahdoin nähdä sen miehen silmieni edessä, joka on Bathseban mies. Vielä kun palvelijani jo oli oven suussa, hoputin minä häntä, että hän juoksisi nopeasti. Siitä asti olen minä istunut ja odottanut, ja minun ajatukseni ovat siinä odottamisessa seisahtaneet, niin ett'en minä mitään muuta tee, kuin kuuntelen. Kaksi kertaa olen minä kuullut sannan narisevan kauempaa ja telttani ovea lähestyvän, mutta ne askelet ovat menneet ohitse.

Mutta nyt minä taas kuulen uudet askelet lähestyvän, ja toisen askelet ovat niinkuin voimakkaan miehen käynti, joka ihmettelee, minne häntä viedään. Samassa oven verho liikahtaa, ja minä näen, kuinka joku käsi tarttuu siihen takapuolelta. Minä olen istunut siihen asti kaula eteenpäin jännitettynä, nyt minä yhdessä hykäyksessä jäykistyn suoraksi istuimelleni, sillä minä tahdon istua kuin kuningas sen miehen edessä. Kun minä nyt taas katson, niin on oven verho vedetty puoleen ja ovesta astuu aamun hämärästä pitkä ja tumma mies, hän taivuttaa päätänsä, kun hän astuu ovesta sisään. Hän astuu sisemmäksi telttaa, ja hänen takanaan näkyy palvelijan ruskea käsivarsi, joka hitaasti laskee oven verhoa ales. Kun se mies on jonkun askelen minusta, seisahtaa hän, ja jää seisomaan keskelle lattiaa, nostaa silmänsä minuun ja jää äänettömänä odottamaan. Mutta minun huuleni eivät liikahda, eikä minun mieleenikään tule hänelle yhtään sanaa puhua, vaan minä istun levollisena ja suorana istuimellani, ja minun kumpikin käteni lepää polvillani, niin että minä tunnen käsieni lämmittävän kummankin polveni päällä. Silloin livahtaa minussa yht'äkkiä, veri lentää minussa päähän niinkuin paksu kohina, ja minä nousen suoremmaksi vielä, kun minä huudan: Mies, polvillesi sinun kuninkaasi eteen, ja suutele tomua sinun kuninkaasi jalkojen edessä! Mutta kun minä sen olen saanut sanotuksi, niin vapisen minä ja vaivun kokoon istuimellani ja minun lävitseni lentää polttava häpeä, että minä sillä tapaa olen sen miehen edessä itseni unhottanut. Ja ennenkuin hän vielä ennättää toipumaan hämmästyksestään ja vaipumaan polvilleen, niin oijennan minä käteni pidättääkseni häntä sitä tekemästä, mutta kun minun käteni koskee hänen vaatteesensa, niin lentää minun lävitseni hykäys, ja minä vedän käteni takaisin niinkuin satutettuna, ja minun tekisi mieleni pestä käteni ja tahkoa sitä, että se kosketus tulisi pois siitä. Mutta sitte minä voitan levollisuuteni takaisin, ja istun kylmin kasvoin istuimellani ja katson, kuinka hän kumartuu minun eteeni ja suutelee maata minun edessäni, niin että minä näen hänen niskansa. Kun hän sitte nousee ylös taas ja pyyhkäsee tomua pois polviltaan, ja nousee suoraksi eteeni, niin katsovat minun silmäni häntä, ja minun käsivarteni pusertuvat minun istuimeni syrjäpuita vastaan, niin että niissä ottaa kipeätä. Sitte minä tunnen, että minun täytyisi sanoa hänelle jotain, mutta minä en tiedä, mitä minä sanoisin, enkä minä sitä ajattelekkaan. Minä katselen häntä vaan, ja minun silmäni lepäävät kylminä ja harmaina hänen ruskeilla ja yhä enemmän kummastavilla kasvoillaan. Kun minä siinä katselen, enkä liikahdakkaan, niin likistää minun sydäntäni yht'äkkiä tunto Bathsebasta, ja minä tunnen mieleni itsessäni niinkuin rikkinäisen vaatteen. Sillä kun minä siinä katson, niin minä juoksen pehmeäksi itsessäni, ja minulle nousee kuva, että tuon miehen hengittävää rintaa vastaan on Bathseba nojannut, ja että tuo ruskea ja käherä parta on Bathseban kaulaa hivellyt. Ja minä olen silmissäni näkevinäni, kuinka nuo rosoiset huulet ovat imeytyneet Bathseban hentoja huulia vastaan, ja kuinka tuo raskas käsivarsi, joka tuossa riippuu, on kiertynyt Bathseban hoikan vartalon ympärille. Minun leukani taipuu ales rintaani vastaan, ja minä olen sisältäni revitty ja ohitsemennyt, mutta minun silmäni pysyvät kylminä, ja silmäkulmieni alta minun katseeni vaanii ja hiipii hänen päällään, niin että minä tunnen itsessäni joka liikkeen, jonka hän tekee, mutta koko ajan pysyy minun hengitykseni tyynenä ja tasaisena, niinkuin kellon käynti, eikä minun kasvojeni väri vaihtele. Hän on tullut kärsimättömäksi, ja on siirtänyt toisen jalkansa toisen eteen, ja jäänyt katsomaan minua silmäkulmat nostettuina ja otsa kummastuneissa poimuissa. Mutta minä en vieläkään liikahda, enkä sanaakaan sano, mutta minä olen nostanut käteeni pitkän keihään, joka oli ollut minun vieressäni ja olen asettanut sen poikittain polvieni päälle ja pidän molempia käsiäni sen varrella. Minun silmäni seuraavat yhä Uriaa, joka nyt kokonaan on unhottanut, kuka minä olen ja paljaalla ja pidättämättömällä ihmetyksellä minua katsoo; mutta minun silmäni pysyvät jääkylminä, ja niinkuin niiden pohjalla olisi kovaa terästä, ja minä leikittelen keihäällä polvillani, ja nostelen sitä ylös; mutta sen kärki värisee ilmassa, kun se jää minun käsieni väkeen. Koko ajan olen minä ikäänkuin itsestäni ulkona, ja minun ajatukseni ottavat minun pidättämättömästi haltuunsa. Noilla olkapäillä, jotka tuossa lujina ja pyöreinä ovat, ovat Bathseban kädet levänneet. Silloin minä näen Bathseban itsensä siinä, hän silittää kädellään tuolta olkapäältä siihen tarttunutta tomun haiventa. Minun katseeni on hiottu, minä näen selvästi sen silittävän käden, minä näen joka suonenkin sillä ja kuinka se taipuu ranteimesta. Bathseba on tuon miehen. Kukaties hän juuri nytkin muistaa häntä? Mutta uskaltaako hän Bathsebaa ajatella? Hän Bathsebaa minun edessäni? Minun valtaa villi kiihko: ennen minä tahtoisin, että hänen henkensä vuotaisi hänestä pois, ennenkuin hän yhdellä ajatuksellakaan saisi Bathsebaa ajatella. Saako, saako kukaan toinen ihminen Bathsebaa ajatella kuin minä? Ja omanansa? Ei, ei. Maa vapisee, jos se niin on, sillä Jumalan kautta, joka on maan ja taivaan voima, ei kukaan ihminen saa Bathsebaa ajatella muuta kuin minä, jumalani, se olisi ihmisen pilkka. Ei, minun ajatukseni Bathseban ottaneet ovat, ja elämä on nyhtäisty sijaltaan, jos minun rakkauteni mahti tyhjäksi lamataan, ja jos toinen ajatuksensa minun rakkauteni tielle asettaa. Nämä ajatukset lentävät minun mieleni lävitse, mutta minä hillitsen vielä itseni ja ojennan oikean käteni, pyyhkäistäkseni suoraksi vaatteeni lievettä, johon on tullut ryppy, mutta kun minä sitä teen, niin värisee minun käteni, ja ennenkuin minun käteni vielä on kerjennytkään siihen ryppyyn, olen minä vetänyt sen takaisin jo. Silloin raukee kaikki pidätys minussa, vaikka minä ulkonaisesti vielä levollisena istunkin ja leikittelen keihäällä polvillani. Sillä minun tavottaa hurja himo murhata tuo mies edessäni, ja minun käteni pusertuvat keihään varren ympärille, sillä minä tahtoisin nähdä hänen verensä maahan vuotavan, tuohon rintaansa hän on Bathsebaa rutistanut, siihen minä häntä lävistäisin. Taas ottaa repivä kuvittelu minun valtaansa. Hyvä; joskus vieläkin on hän ottava Bathseban syliinsä, omanansa, ei hän tiedä, että hän syntiä tekee, kun hän Bathseban huulia suutelee. Hyvä; yhdessä he ovat elävät, tuo mies aina Bathseban rinnalla, jos minä heidän tykönsä astuisin, niin olisin minä tuon miehen silmissä Bathseballe vieras, kun he joskus kuolevat, niin heidän hautansakin kaivetaan rinnan, ja siinäkin he rinnatusten lepäävät. Ajatukset kulkevat minun mieleni lävitse niinkuin myrskyisät aallot soukan salmen lävitse. Silloin kohoo keihäs polvelta minun kädessäni, ja minä tunnen, kuinka se heiluu ilmassa. Samassa seisahtuvat ja kylmenevät minun ajatukseni ja minun silmäni näkevät Urian kokonansa: minä haen sitä paikkaa, mistä minä keihääni kärjen hänen rintaansa upottaisin. Kahteen kertaan annan minä silmäni kulkea häntä ylhäältä ales ja alhaalta ylös taas, ja minä tunnen suonissani hurjan voiman syöstä keihääni hänen lävitsensä, niin että minä upottaisin sen hänen rintaansa aina siihen asti, mistä minä kädelläni varresta pidän, niin että minun käteni tulisi punaiseksi. Joll'ei minulla olisi asetta, niin luulisin minä voivani kiskaista hänen paljailla käsilläni ylös paikoiltaan, ja nostaa hänen ja lyödä hänen ruhjottuna maahan jalkojeni eteen, niin ett'ei hänessä hengen kipenää liikahtaisi. — Mutta kun minun ajatukseni ovat tähän tulleet ja minä jo olen kohottamaisillani kättäni keihään kanssa, niin kokoon minä itseni niinkuin raudan, ja annan kummankin käteni vaipua polvilleni ja hellitän keihäästäni, niin että se kierii polviltani ales maahan. Sitten kutsun minä palvelijani sisälle, ja ilmoitan, että Uria saa poistua, enkä minä hänen päällensäkään enää katso, kun hän poistuu.

Mutta kun hän on poistunut, niin raukenen minä istuimellani, ja istun, ja istun kauan. Ja nyt on yökin jo tullut ja yötä pitkälle, ja yhä minä istun ja tunnen mieleni itsessäni niinkuin revityn vaatteen, jonka siekaleita tuuli hakkaa. Mutta sitte minä joka hetki taistelen mieleni kokoon ja jäykistän itseni tuijottamaan suoraan eteeni. Minä tunnen elämäni edessäni niinkuin painavan vuoren, jonka minun täytyisi tieltäni nostaa, mutta jonka edessä minä joka jäseneltäni lamattuna riudun.

XXXIII.

Voi ihmisiä, heitä, sillä he ovat lakinsa rakkaudellekin asettaneet! Voi heitä, heitä lyhytmielisiä, sillä he ovat itsensä pilkka, ja jos heille selkeentyisi, mitä he tehneet ovat, niin he raukenisivat häpeästä itsensä edessä.

Sillä he ovat luonnon kasvojen eteen astuneet ja sille sanoneet: tottele! He vaivaiset, jotka menehtyisivät, jos he yhdeksi silmänräpäykseksi voisivat mitättömyydestään ulos nousta ja luontoa kasvoista kasvoihin tulla! Ja rakkaudelle ovat he sanoneet: tätä sinä saat rakastaa, mutta älä tuota! Ha, ha, sillä luonnon povessa on iso nauru, kun se semmoiset tyhmät käskyt kuulee. Sillä ihminen on tyhjä tomu, ja hänen ajatuksensa on niinkuin kuiva lehti, jota tuulikin heittelee. Ja turha on ihminen mittaamaan, mikä oikeaa on ja mikä väärää, ja kun ihminen lait antaa, niin ne lait ovat oikeuden nauru. Ja ihmisten lait ovat elämälle, kun se nousee, niinkuin karstunut lanka, ja niinkuin varissut lehti ja niinkuin heikon ääni kaatuvaa vuorta vastaan. Sillä elämä on itse oma lakinsa ja se itse on itsensä oikeus. Ja kun rakkaus tulee ja ihmisensä ottaa, niin turhat ovat silloin käskyt ja kiellot, ja yhtä turha on sinun puheesi, kuin jos sinä meren rannalle menisit, kun suuri myrsky käy ja meren nostaa, ja kieltäisit sen aaltojen käymästä, sillä tuuli jo tulisi sinua vastaan, ja ottaisi sinun omat sanasi sinun suustasi ja veisi ne, niin ett'et sinä omaa ääntäsikään sen pauhussa kuulisi. Oh, sillä rakkaus, kun se tullut on, lankee paikalleen, ja kun se herää, niin ei se ole oikea, eikä se ole väärä, vaan se on ainoa, ja voi vaivaisia niitä lakeja, jotka sen käyntiä hillitä tahtovat, sillä ne lait ovat ihmisen teko, ja ne sotivat elämän pyhää voimaa vastaan, ja ne rikotaan, sillä ne asettavat itsensä pyhän oikeuden eteen. Sillä rakkauden täytyy, kun se herännyt on, päästä paikalleen, muutoin elämä särkyy. Ja kirkkaan levon täytyy vallalle päästä, ja elämässä täytyy selvyyden soinnun virittyä saada. Voi, niitä lakeja, jotka taivaan tielle itsensä asettaa koettavat. Voi, voi! teidän ylitsenne! Kirous teidän päällenne tulkoon, sillä heikot sydämet te olette pois oikean tieltä hämmentäneet, ja teidän hedelmänne on ollut sekotus ja synti, ja elämän kitumus on teidän työnne. Ja minä halajaisin, että minun sanani olisivat niinkuin väkevä huhmare, sillä minä tahtoisin runnella heidän tomuiset lakinsa, ja heidän paperisydäntensä haarniskat minä tahtoisin ruhjoa rikki.