XL.

Oh, sillä mitä minä olen tehnyt? Minä olen Urian antanut tappaa. Mutta minä en ajattele sitä nyt, sillä minä en tahdo sitä ajatella, ja siitä olkoon minun mielessäni pimeys!

Minä en tahdo sitä ajatella, sillä minun täytyi se tehdä. Täytyi, muutoin minun elämäni olisi mennyt salpaan! Mutta minä olen tehnyt murhan? — Kun minä sitä ajattelen, niin se selkeentyy minulle. Enkä minä tiedä, valtaako minun mieleni nyt, kun se tapahtunut on, verinen ilo, ja oikeentuuko minun selkäni vapahtumisen tunnosta, vai vapisenko minä itseäni, ja vaivunko minä kokoon mustien haaveiden alle. Mutta sen minä muistan, että kun minä Joaksen eteeni käskin, ja hänen käskin surmaamaan Urian, niin vapisi minun mieleni mustasta vihasta.

Mutta minä en ajattele sitä, enkä tahdo, sillä minä nakertaisin itseni siihen. Minä tahdon olla vapaa, ja minun ajatukseni siitä olkoot upotetut meren pohjaan, niin ettei siitä muistoakaan elä. Olkoot ne musta pimeys siitä; enkä minä sitä ajattele enää! Enkä kadu.

XLI.

Nyt minulla oli iloinen kohtaus, sillä he ovat ruvenneet minun sielustani huolehtimaan. Kun minä sitä ajattelen, niin minä tulen vallan nauravalle mielelle. Sillä minun tykönäni kävi Nathan, se kirjojen viisas mies, vai oliko hänen nimensä Gadd, yhtäläinen kumminkin, ja koetti minun sydämelleni puhua.

Joas, minun sotapäällikköni, hänen oli minun tyköni toimittanut. Hän näkyi nimittäin pitävän, että minä olin tehnyt väärin, ja silloin kun hän Urian kuoleman minulle ilmottamaan tuli, oli hänen otsansa synkeänä. Mutta sitte hän lähetti sen viisaan miehen, että se minun sydämeni kääntäisi ja minulle parannuksen sanoja puhuisi. Kun minulle sinä hetkenä oli huviksi hänessä semmoisia hyviä aikeita nähdä, niin annoinkin minä sen viisaan miehen eteeni tulla ja puhumaan ruveta.

Se oli kirjojen mies, joka viisautta oli tomusta hakenut ja joka puhui niinkuin pappi. Tämä kirjojen viisas mies nyt rupesi minun sydäntäni järkyttämään, ja lavealti ja pitkälti ja juurtajaksain hän minun syntini minulle selitti. Mutta se oli kaikki löyhää puhetta. Sillä se mies kuului niihin, jotka ovat viisautensa narreja ja jotka eivät viisauttansa omassa sydämessään elä. Eikä hän osannut ajatella, sillä hän ei ollut elämää katsonut, vaan hän puhui, niinkuin hän sanoissa kauniiksi luuli ja niinkuin hän oli oppinut. Enkä minä niin paljoa kuunnellut, mitä hän puheli, katselin vaan, kuinka hän koetti perusteelliselta näyttää, eikä tietänyt, että hänen perusteellisuutensa ja johdonmukaisuutensa juuri olivatkin hänen henkensä kankeutta, sillä ajatus on notkea ja syvä ja häälyvä, eikä seisova puutyltty, ja kun sen suosiossa tahtoo olla, niin sitä täytyy palvella syvä- ja värjyvämielisenä, niinkuin naista, jota rakastaa.

Mutta kun hän viimein rupesi puhumaan että ihmisen pitää itsensä kokonaiselle altistaman, ja että vaikka kuningaskin ja väkevä haltija on, niin pitää omat halunsa lain rautaisten käsivarsien alle sulkeman, niin vapisin minä kärsimättömyydestä, kun minä semmoista jaaritusta kuulin, ja kun minä kuulin, kuinka typerä se viisas mies elämästä oli. Sillä elämän laki on täytymys, ja se on sokea voima, ja se voima on jokaiseen rintaan kätkettynä. Ja ihminen tekee sen, minkä hänen täytyy, ja kaikki, mitä ihminen tekee, on oikeaa, sillä hänen on täytynyt se tehdä. Ja suurempi ja väkevämpi ihminen on se, kenellä suurempi täytymyksen voima rinnassa pakottamassa on, ja sentähden olen minä kuninkaaksi syntynyt, että minun rintani käynti hillitön on. Ja kun minä kuningas olen, niin on minulla ilo murtaa, kun minun halujeni tie suljetaan. Ja joutava jaaritus ja tyhjä tuulen humu on muu puhe. Mutta minä pysyin vaiti, enkä yhtään sanaakaan häntä kumotakseni tuhlannut.

Kun hän oli kappaleen aikaa ollut vaiti ja odottanut, että minä jotain sanoisin, ja sen todeksi tunnustaisin, mitä hän viimeksi sanonut oli, niin jatkoi hän taas, kun en minä mitään puhunut, ja kertoi minulle muutaman vertauksen. Oli kerran rikas mies, jolla oli paljo lampaita, ja oli toinen mies, jolla oli yksi ainoa karitsa. Ja hän kertoi, että se rikas mies rupesi himoitsemaan sen köyhän karitsaa omakseen, ja että viimein se rikas mies, jolla paljo lampaita oli itsellään, ryösti sen köyhän miehen ainoan karitsan, ja otti sen omaksensa. Ja kun hän luuli, ett'en minä hänen vertaustansa ymmärtäisi, mitä se tarkotti, niin sanoi hän lisäksi vielä ja selitti minulle. Se rikas mies olet sinä, David, ja Bathseba, Urian vaimo, on se ainoa karitsa. Kun hän sen kertonut oli, vaikeni hän tyytyväisenä, ja katsoi myhähtävästi minua silmiin, sillä hän luuli hyvästi puhuneensa. Mutta se puhe oli niinkuin kuiva pehku ja niinkuin vanhoja vaimoja itkuttava ruikutus, ja minä tahdoin suureen nauruun itseni päästää, kun minä semmoista puhetta kuulin, ja näin että hän senkin jälkeen juhlalliseksi jäi. Sillä mitä se liikuttava puhe minua koski? Sillä Bathseba, Bathseba on minun aurinkoni ja minun maailmani, ja hänen tähtensä minä heittäisin kaiken, ja jos hän on minulta poissa, niin on elämä minun silmieni edessä oleva kolkko aaveiden leikki, eikä hän ole köyhän miehen ainoa karitsa, vaan hän on rikkaan miehen maa ja taivas ja koko elämä, ja minä en ole ottanut häntä, vaan hän on aina ollut minun, ja minä olen tielläni vaan hänen tykönsä itseni hakenut. Mutta se viisas mies seisoi siinä minun edessäni ja piteli partaansa syvämielisen näköisenä ja ajatteli, nyt kuningas minun sanojani ajattelee. Minun mieleni tahtoi suureen nauruun nousta, kun hän semmoisena minun edessäni seisoi, mutta kun en minä tahtonut hänen mieltänsä pahottaa sillä, että minä päinsilmiä häntä nauraisin, niin nousin minä istuimeltani seisomaan, ikäänkuin minä julmistunut ja väkevän vihan valtaama olisin ollut, ja näytin ovea ja huusin hänelle; ulos! pois minun silmistäni sinä ihmisen kutistunut varjo, minä näännyn sinun puolestasi sydämessäni, mene pois, ennenkuin minä huomaamattani sinun päällesi astun ja luulen sinua maan tomuksi! Silloin kääntyi se suuri puhuja, ja astui pois, ja hän astui painavasti ja vakavasti, sillä hän oli suuresti tyytyväinen itseensä, sillä hän oli rohkeasti puhunut, eikä hän kuninkaan julmistumistakaan ollut peljännyt, vaan oli uljaana totuuden hänen edessään paljastanut. Ulos teltan ovesta hän suurella ryhdillä astui, niinkuin hän kummassakin kainalossaan olisi kantanut kahta uutta ja paksua hänen omakirjoittamaansa kirjaa. Niin hän meni, ja siinä astuessaan päätti hän lujasti ja vakaasti, ett'ei hän sanoissaan peräydy, vaikka mikä häntä uhkaisi. Sillä hän oli semmoinen kirjojen narri ja kuivuneen sydämensä tyhjä kulkunen. Kun hän oli poistunut, niin että oven verho hänen peitti, niin päästin minä nauruni valloilleen, ja kun minä siitä rauhotuin, käskin minä palvelijani sisään, ja käskin hänen pyyhkimään sen paikan tomusta, missä se mies seisonut oli; enkä minä häntä enää muistanutkaan olisi, joll'en minä ilokseni hänestä kertomaan olisi ruvennut.