Mutta vielä on kaikki hiljaista, kun minä kuulustelen, ja minä ajattelen, että kun minä poistuvien joukkojen astumista kuuleva olen, niin minä olen tunteva pyörrytystä. Mutta minä en kadu vielä. Nyt valmistavat kaikki itseään; juuri tällä hetkellä ehkä sitoo Uria kilpeänsä käsivarrelleen, astuu nyt ulos telttansa ovesta ja asettuu riviin paikalleen. Se on viimeisen kerran; hän on kuoleva ennen ehtoota. Mahdanko minä tuntea elämäni selkeämmäksi, kun hän on kylmänä? Minä saattaisin vielä seisauttaa hänet lähtemästä? Mahtaako hän ajatella Bathsebaa nyt? Luulla, että Bathseba on hänen? Vapisuttaako minua, että hän semmoista saattaa ajatella. Minä lähtöisin tappaa joka ajatuksenkin, jonka hän on ajatellut.

Minä kuuntelen. Kaikki on yhä hiljaista. Minä olen kuultavassa mielentilassa. Joka ääni, joka korvaan sattuu, elää minussa, mutta minä en kuule sitä sentään, sillä minä kuuntelen muuta. Koko olennollani minä kuuntelen, kuuluu epäselvää ääntä, joku puhelee kaukana, teltan seinää vastaan heiluu joku nauha kahtia käsin, istuimeni allani ääntelee, kun minä hengitän, kaikki se yhtä haavaa väräjää minussa, mutta en minä huomaa sitä, ja kaikki pysyy hiljaisena korvissani. Joskus on kuulevinaan, kuin rupeaisi epäselvää nousevien ja laskevien askelten ääntä kuulemaan, mutta kun sitte koettaa istua vielä liikahtamattomampana ja henkeänsä pidättäen, niin ei kuule muuta kuin sen nauhan naputuksen teltan seinää vastaan.

XXXIX.

Rivini, pois minun tieltäni, ja lennä hevoseni, nyt polttaa minun kädessäni suuri miekka, pois tieltä, väistykää, sillä vihollisten rivit minä hakea tahdon ja taistelun punotukseen syöstä.

Teltassa oli ahdasta. Minä istuin ja kuuntelin, kuinka taistelun virta kävi. Mutta nyt minä istun hevosellani ja lennätän. Tuossa minä näen: harmaa pitkä rivi, keihäät törröttävät rautaisesta metsästä tänne. Sinne! Kaksin käsin miekasta, ja sinne, nyt minä himoitsen lyödä.

Pirstoiksi. Keihäiden varret risahtavat poikki, kun minä sisään painan. Silmiäni himmentää. Haamuja hämärtää edessä ja kahden puolen. Ne ovat kiiltävässä raudassa, silloin tällöin sirahtaa heleänpunainen juova sen kiiltävän raudan ylitse. Minä lyön eteeni, ympärilleni, pidän kaksin käsin miekkani kahvasta ja lyön, olkapäihin, keskelle kypäriä, niin että miehet lysmistyvät polvilleen. Huimatusti minä aina uudestaan lyön. Välistä minä tunnen, kuinka minun iskuni sattuu pehmeään, ja kuinka sen alla vaipuu jotain ja minun silmilleni roiskahtaa punainen ja lämmin suihku. Mutta minä kiskon miekkani vallalleen, ja pyyhkäsen hihallani kasvojani, ja taivun uudestaan taaksepäin ja lyön.

Syrjästä hämärtää silmään tumma haamu. Minä en kerkiä katsomaan sinne päin ja se on ikäänkuin sumussa minun silmistäni, korkealla satulalla kumartuneena, käsi nousee ja laskee. Se on etäämpänä, mutta me lähestymme. Minunkin käteni nousee ja laskee, ja iskut sattuvat pehmeään, ja minun hevoseni kiiltävää rintaa myöten juoksee verta. Mutta se toinen on lähempänä minua jo, ja sen käsi nousee ja laskee yhdessä minun käteni kanssa, ja minä tunnen, niinkuin me olisimme kaksi haamua punottavassa höyryssä.

Silloin hän on ihan minun vierelläni, meidän hihamme sattuvat yhteen, kun me lyömme. Minun silmäni menevät häneen. Minä käännyn takasin kohta. Minun käsivarteni ovat ylhäällä iskuun kohotettuina, ne kivettyvät, minä ajattelen huhmaista vimmatusti alas, mutta käteni vaipuvatkin hervottomina, ja minun miekkani jää riippumaan hevosen kylkeä ales. Minä katson toisen kerran: hän on Uria. Silloin selkeentyy minulle muisto, ja minä katson ympärilleni. Me olemme kahden vihollisten keskellä, taampana on sotajoukkomme peräytymässä, ja edessä ja ympärillä on kiiltäviä haarniskoita ja miekkoja, jotka heiluvat ilmassa. Minun vieressäni ratsastaa Uria, painaa päätänsä alas, vetää henkeänsä ja lyö. Mutta minun käteni on seisahtunut.

Minun mielessäni puikahtaa niinkuin säkene. Löisinkö minä hänet nyt? Minä näen palasen hänen paljasta kaulaansa hänen kypäränsä alta. Huimaisisin miekallani hänen päänsä ylitse ja upottaisin sen terän siihen? Veri siitä sirahtaisi, eikä häntä enää olisi. Miekka vavahtaa minun kädessäni.

Mutta ennenkuin minun käteni vielä on noussut, tyrehtyy minussa, ja minussa virkoo ajatus kääntää hevoseni ja nostaa miekkani ja syöksyä pois hänestä vihollisten keskelle. Mutta ennenkuin minä sitäkään vielä kerkiän tekemään, olen minä kääntynyt häntä kohden ja sitte minä jo huudan hänelle: Uria, nosta miekkasi ja taistele minun kanssani, sillä minä tahdon surmata sinun ja ottaa sinun vaimosi Bathseban sinulta, sillä minä rakastan häntä, ja joka hetki, jonka sinä hänen kanssaan olet elänyt, on minun ajatuksilleni kirous ja kammotus, ja minä tahdon nähdä sinun veresi sentähden. Mutta kun minä nämä sanat olin sanonut, heltesivät Urian sormet hänen miekkansa kahvan ympäriltä, ja hän jäi liikkumattomana katsomaan minua, ikäänkuin hän olisi tullut hervottomaksi. Eikä hän ollut vielä saanut yhtään sanaa sanotuksi, kun hänen takaansa huhmahti hänen ylitsensä suuri miekka, joka silmänräpäyksessä putosi hänen päälleen ja survasi hänen ales hänen hevosensa jalkoihin. Sillä viholliset olivat tulleet lähelle, ja minäkin tunsin samassa iskun kypärälläni. Mutta silloin selkeni minulle, että Uria oli kuollut, ja että minä omin silmin olin nähnyt hänen kuolevan, ja silloin huumahti minussa halu syöstä taas, ja himmeässä usvassa ympärilleni lyödä. Minä painoin päätäni ales, ja nostin miekkaani, ja kannustin hevostani; sitte minä syöksin eteenpäin ja kaikki oli vaan yhtenä huminana minun korvissani ja yhtenä punotuksena silmissäni, ja minä ajoin, ja oli niinkuin minä kaatuvien ruumiitten ylitse olisin ajanut. Mutta kun minun tieltäni loppui, niin ett'ei minua vastassa ketään ollut, niin käänsin minä hevoseni taas, ja löin itseni uudestaan heidän joukkojensa sisään, sillä sitte en minä muistanut, että Uria oli kuollessaan vielä viimeiseksi minuun katsonut.