Aamu, joko valkeennut? Minä muistan, että minä ehtoosti jäin tähän istumaan. Tuossa he olivat, heitä oli kolme, seisoivat matolla tuossa edessä juuri, he, jotka sen sanoman toivat. Se on sama matto tuo ja tässä samassa paikassa minä silloinkin istuin kun he kertoivat. Kyllä minä sen selvästi muistan, eilen illallahan se oli. Kun he sitten olivat puhuneet ja jäivät odottamaan, ja kun minä nousin seisomaan ja kylmästi ja väräjämättömällä äänellä sanoin heille: hyvä, minä kuulin, vai on Bathseba kuollut, saatte lähteä, niin tuosta ovesta he sitte menivät, edellä hän, joka puhui ja Bathseban sanat minulle sanoi, sitte jäljessä molemmat toiset, jäljempänä se, joka koko ajan oli itkenyt ja silmiään kuivannut. Kun se ovi heidän jäljissään suljettiin, niin on se siitä asti pysynyt suljettuna, enkä minäkään ole muuta liikkunut, kuin että minä hetken pysyin jäykkänä seisomassa ja annoin silmäni pysyä ovessa, jossa viimeksi liikkunut oli, ja sitte istuin. Kyllä minä sen kaiken selvästi muistan ja näen. Sitten on yötä kulunut, ja taitaa olla aamu jo, koska valkeat ympärilläni ovat harmaassa ilmassa sakeat ja sauhuvat.
Mutta oliko se eilen? Se oli eilen, minä olen varma siitä. Siitä on pitkä, hyvin pitkä aika, mutta eilen se oli. Mutta eikö se sentään ole harmaiden ja liikkumattomien vuosien takana? Tässä samassa huoneessa se juuri oli, ja nämä samat seinät kuulivat minun kanssani yhdessä sen että hän on kuollut. Bathseba on kuollut. Kyllä minä totta sanoin. Hän on kuollut. Eilen illalla se minulle sanottiin. Bathseba on kuollut. Miksi käy minussa ympäri, ikäänkuin minun ajatukseni olisivat leikatut toisistaan?
Oh, minä tiedän, se oli paha uni. Minä muistan selvästi. Minähän nukuin eilen illalla ja nukun vielä ja näen semmoista unta. Kyllä, kyllä. Unta minä näen. Bathseba elää, ja minä saan kerran vielä ottaa häntä kädestä ja se käsi on lämmin ja vastaa minun heikkoon puristukseeni punastuvasti. Mitä? Miksi kiskasi minua päästäni korvien yläpuolelta? Hän on kuollut ja makaa paarilla, ja jos minä saisin nähdä hänen, niin hänen huulensa, joita minä suloisessa kärsimyksessä tahtoisin suudella, makaisivat kankeina ja hengettöminä minun edessäni. Hän on kuollut. Hän on kuollut. — Mitä minä siitä puhelen, minussa on kaikki sammunut?
Voi harmaa päivä, joka nouset, säästä minua! Sinulla on kova valo. Miks'en minäkin. Kyllä minä elämää katsoa uskallan. Selkeentyköön sitte. Elämä on jäässä niin kauas kuin ajatus jaksaa. Elämä on jäätynyt, sen terävät jääsirut pistävät arkaan rintaan. Nouse, nouse vaan, harmaa päivä ja anna elämän selkeämpänä näkymään nousta, en minä pelkää. Sakea ja painava yö, harmaa ja kova päivä. Minä opin kivettymään ja oman sydämeni armahtamattomasti lannistamaan. Sitä tietä elämä rauhottuu ja se saa jään kirkkaan selkeyden. Hyvä, hyvä. Bathseba on kuollut ja elämä on jäänyt jäljelle vielä.
LX.
Voi Bathseba, sillä minun kyynelteni lähteet tulvivat minussa, ja ne tulvivat yhä, ja uudestaan ja uudestaan herkkyy minun mieleni, niin että minä poskilleni kyyneliä vuodatan. Sillä kun minä istun, niin nouset sinä minun mieleeni ja minussa liikahtaa, mutta sitte minä herkyn itkemään, sillä et sinä enää olekkaan, ja nyt minun elämäni on tyhjä.
Oletko sinä poissa? Saatatko sinä olla poissa? En minä sitä vielä uskoa osaa. Joka silmänräpäys herää sinun kuvasi rinnassani, minä tunnen sinun, sinä olet minua läsnä, ympärilläni, lähempänä minua kuin koskaan ennen. Ylläni ja itsessäni minä sinun tunnen niinkuin haikean suutelon. Etkö sinä siis ihan minun sydämelläni ole? — Silloin minä näen hänen kuvansa. Kuollut, kylmässä haudassa, harmaa kasvoilta. Minun vihlasee keskeltä rintaa ja minä ajattelen kirkaista. Minä olen yksin elämässä. Yksin, maailma on hengetön minun ympärilläni. Bathseban sydän on kylmentynyt. Paleleeko minua? Kuinka kammottavan yksin minä olen! Mutta sitte minulle herää Bathseba taas mieleen. Kuinka suloisesti ja läheisesti hänen sydämensä oli minun omani. Taas minä herkyn ja rupean itkemään, ja minä itken haikeasti ja sydämeni pohjasta, ja minun kyyneleni juoksevat ikäänkuin ei niillä loppua olisi, ja kastavat minun poskeni. Silloin elävät taas hänen viimeiset sanansa minussa; minun kyyneleni seisahtuvat hetkeksi, kun hän näin minun sieluuni koko olossaan herää, mutta sitte minä muistankin että nyt hän on poissa, ja sitte minä itken taas, mutta nyt kyynelet hivelevät hellästi minun poskiani. Kuinka hän oli oma ja ainoa minulle, minun sydämeni kukkanen, ja minun mieleni ajatusten hellä tuntija! Mutta onko hän poissa minulta? Eikö hän yhä elä minussa? Yhden hetken minussa värähtää kuin syvä tunto. Bathseba on minua lähellä. Hän elää, liihottelee minussa. Etäinen ja valuinen odotus vihertää minussa. Yhden hetken tekee minun mieleni kohottaa päätäni ylös korkeutta kohden ja vannoa, ett'ei minun elämäni musta ole oleva, ja ett'ei minussa muuta ajatusta ole oleva, kuin että minä Bathsebaa kohti pyrin, sillä hän odottaa minua, ja me olemme kerran yhtyvät yhteen syleilyyn ja liihottelevat toinen toiseemme. Mutta sitte raukenee minun mieleni ja minun valani tyrehtyy huulille ennenkuin se tehtykään on. Sillä Bathsebaa ei ole, ei ole; ja minä olen yksin.
LXI.
Voi yksinäisyys, sillä nyt minä yksin olen, ja nyt minä autiuden vaikenevia taipaleita vaeltelen.
Oi yksinäisyys! Minä olen keskellä elämää, ja ihmiset liikkuvat minun ympärilläni, ja jos minä ulos menen, niin keskellä kaupunkiani minä olen. Mutta katso, minä olen yksin sittenkin, ja minun ympärilläni on hiljaisuus niinkuin haudassa.