Oi yksinäisyys, sillä sinä olet kamalan äänettömyyden minun sydämeni ympärille istuttanut; ja kun minä ajattelen, niin minä seison yksin korkean taivaan alla, ja kaikki ympärillä on kuolemaan vaipunut, niin ett'ei minun korviini ääntä tule, eikä minun silmieni edessä iloa ja elämää näy, muuta kuin kolkkoa häälynää, joka ilman tarkoitusta on, ja joka on niinkuin aaveiden häämöttely synkeän kuun valossa.
Voi yksinäisyys, sillä sinä olet minun ainoaksi ystäväkseni tullut, joka aina minun kanssani pysyt. Etkä sinä silloinkaan minua jätä, kun minä vuoteelleni nousen ja maata panen, vaan sinä tulet minun mukanani ja panet itsesi maata minun viereeni, niin että, kun yön pimeä silmien päälle laskee, niin sinun läsnäolosi selvänä vieressään tuntee.
Ja nyt minä tunnen yksinäisyyden ja tiedän, että se se on, jossa kaikki liikkuu. Sillä kaiken vierellä on yksinäisyys, ja kussa kaksi ovat yhdessä, siellä on yksinäisyys kolmantena, Eikä ole hauta maan povessa niin syvällä, ett'ei yksinäisyyden äänettömyys sinne pääsisi hiipimään, eikä ole juhlaa niin humisevaa, ett'ei yksinäisyys siinä jokaisen vieressä istuisi ja jokaisen lähin ystävä ja jokaisen oma sydämen ystävä olisi.
LXII.
Voi, nyt minä olen uuden morsiamen itselleni löytänyt, ja nyt minä rakastan kuolemaa. Sillä uuden rakkauden minä olen oppinut ja se uusi rakkaus on ottanut minun kokonansa. Voi, valju kuolema, voi, minun morsiameni, tule, sillä minä olen polvillani ja odotan sinua, tule, sinun syleilyäsi minä odotan, oma morsiameni.
Missä sinä viivyt, sinä kuolema! Oi, sinun sylisi olisi vilvotus minulle, tule ja suutele minua sydämelleni, että sen vaiva lievittyisi, tule, ja ota minut, sillä polvillani minä sinun tulemistasi odotan. Minun uusi morsiameni, suloinen kuolema.
LXIII.
Saul, Saul, minun sydämeni sankari, suuri olit sinä ja suuri oli sinun henkesi, ja totisesti olit sinä päätäsi pitempi kaikkea kansaa.
Minä soittelin sinun edessäsi ja minä olin lapsi, mutta kun minä kohotin silmäni sinun puoleesi, niin liikahteli sankarin kuva minun sielussani. Sillä sinä, Saul, olit minun sankarini ja minun sydämeni herra, ja minä olisin polvistunut sinun eteesi, jos minä olisin sinun silmistäsi lukenut, että sinä olisit sen tahtonut.
Sillä katso, joskus oli sinun olentosi niinkuin haikea laulu, ja toisen kerran nousit sinä pauhuun niinkuin Jumalan myrsky, mutta sitte olit sinä vielä niinkuin harmaa vuori, niin jäykkä ja tuijottava. Ja kun minä olin sinun silmiesi edessä, niin vapisin minä sinua, ja kun minä jäin yksin, niin minä itkin, enkä minä tiedä mitä; se oli, ikäänkuin minä sinua olisin itkenyt.